Agustina Bazterrican Rotukarja (2019, Like, suom. Einari Aaltonen) on ajankohtainen teos, sillä tunnelma rakentuu maailmaan levittäytyneen viruksen aiheuttamiin muutoksiin ja arkiseen selviytymiseen. Se sijoittuu lähitulevaisuuteen. Kirjan maailmassa eläimiin on iskenyt virus, ja kaikki eläimet tuotannossa pidettävistä eläimistä lemmikkeihin on tapettu lintuja ja hyönteisiä lukuun ottamatta. Ihmisten lihanhimo ei silti ole hävinnyt. Viruksen alkuperä ja tarttuvuus nimenomaan kaikkiin muihin kuin ihmisiin jää hieman epäselväksi. Ihmislihan tuottaminen, teurastaminen ja prosessointi laillistetaan siirtymäajan jälkeen. Ihmiskunta jakautuu kahtia: toiset ovat syötäväksi kasvatettua äänijänteetöntä karjaa, toiset syöjiä. Eronteko ei rajoitu pelkästään eläimen ja ihmisen välille: yhteiskunnassa on syrjäytyneiden ihmisten joukko, raadonsyöjät. He elävät muun muassa teurastamon jätteillä metsissä. Ihmiset haukkuvat heitä syöpäläisiksi ja villieläimiksi.

Rotukarjan päähenkilö Marcos Tejo on lihajalostamon päällikkö. Kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti ihmisten teurastamisprosessia. Olen lukenut vuosikausien ajan opinnäytetöitteni vuoksi teurastamiseen liittyviä tekstejä viranomaisteksteistä uutisiin. Nykyisen eläintuotannon käytännöt ovat minulle monilta osin tuttuja. Silti Rotukarjan lukeminen paikoin ahdistaa. Bazterrica on tehnyt ansiokkaan taustatyön romaania varten. Piinaavuus ei synny siksi, että kokisin kannibalismin yllättävänä tai teurastamon arkisten käytäntöjen kuvaamisen liiallisena. Lukiessani rintaa alkaa puristaa, koska tiedän näiden kauhistuttavien käytäntöjen olevan totta niin monille miljoonille yksilöille lajista riippumatta koko ajan – tälläkin hetkellä. Ihminen pystyy järjestelmälliseen ja mittakaavaltaan valtavaan pahaan ja toisaalta arkisen kylmään etäisyyteen lähisuhteissa. Päähenkilö on omalaatuinen hahmo, joka ei käyttäydy täysin odotusten mukaisesti.

Kirja tuo esiin nykypäivän todellisia käytäntöjä, mutta toiseuttamisen, alistamisen ja teurastamisen kohteena on naudan tai sian sijaan ihminen. Pohdinta ihmislihan syömisen oikeutuksesta johdattelee väistämättä tarkastelemaan sitä, miten kenen hyvänsä toisen tuntevan olennon syöminen oikeutetaan. Nykymuotoinen tehotuotanto tapporatoineen on niin isossa roolissa ruokavaliossamme ja maatalouspolitiikassamme, että osa meistä ei osaa kuvitella vaihtoehtoehtoja systemaattiselle väkivallalle ja elämän riistämiselle. Rotukarja ravistelee lukijan hereille: olennaisinta eivät olekaan hyvinvointitekijät, kivuton elämä eikä edes kuolemaan johtava menetelmä, vaan se, että tuotantoon kasvatetun yksilön elämä on vailla vapautta. Tarkasteltavaksi nousee myös lisäännyttämisen ja eritteiden käyttämisen eettisyys. Oman lajin kautta toisen asemaan samastuminen on tehokkaampaa: keinohedelmöitetty, lihotettu ja lajiteltu ihminen tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, että lukijan on alettava miettiä ruokajärjestelmämme mielettömyyttä.

Yksi kirjan kiinnostavimmista juonteista on sanaston merkitys: “Vain osa sanoista on soveliaita, hygieenisiä. Laillisia.”  Teurastettavia ei kutsuta ihmisiksi vaan päiksi ja naaraiksi. Ihmisen kohdalla pääksi tituleeraaminen tuntuu kammottavalta, mutta oikeasti tuotannossa pidettäviä nautoja kutsutaan sujuvasti päiksi puhuttaessa lauman tai navetan koosta. Ihmisiä ei saa sanoa ihmisiksi ja pakkauksissa kirjoitetaan erikoislihasta. Sanoilla häivytetään, tehdään kammottavasta tavanomaista. Tekninen kielenkäyttö häivyttää totuuden. Kirjailija kertoo, että hyöty ja välinpitämättömyys voivat luoda dystopian. Monien lajien ja ryhmien kohdalla dystopiat polttomerkkeineen ovat jo olemassa. Kirjailija vertaa tilannetta holokaustiin, joka ei ollut kokonaisuutena sidoksissa natsijohtajien pahuuteen, vaan sen mahdollisti yhteiskunnallinen välinpitämättömyys. Kannibalistinen dystopia voi varmasti syntyä oikeissa olosuhteissa, mutta se ei sinällään ole edes olennaista. Ne jotka eivät välitä ovat niitä, joita ei syödä. Ne jotka eivät välitä ovat niitä, joita ei lisäännytetä. Kieli on mukana ylläpitämässä rakenteita ja normeja, jotka tuottavat väkivaltaa. Totumme moneen. Teos käsittelee vähintäänkin sivuhuomiona monenlaista väkivaltaa: rakenteisiin piilotettua, kieleen kiedottua, piittaamattomuuteen puettua.

Tunnelma on melko painostava mutta koukuttava. Kirjan kokonaisuuden kannalta joidenkin temaattisten sivujuonteiden karsiminen olisi ollut paikallaan: nyt aihe leviää orjuudesta syrjäytymiseen, sukupuolitetusta väkivallasta perhesuhteisiin ja lajismiin. Aiheen vaikeudesta huolimatta teksti on helppolukuista, ja luvut ovat lyhyitä kokonaisuuksia. Teos käsittelee loppujen lopuksi ehkä eniten ihmisen luontoa: kykyä olla välittämättä ja ajaa omaa etuaan sekä kykyä välittää lähinnä itsestään ja joistakin lähimmistään. Kirjan loppu on turhan hätäinen ja synkkä; se ei tosiaan imartele ihmistä. Dystopian ohut toiveikkuus piilee kenties siinä peilissä, jonka se kiillottaa esiin: mitä voisimme tehdä ihmisinä toisin, jotta emme kohottaisi nuijaa? Toisaalta pohdittavaksi tulee myös vapaaehtoinen uhrautuminen, jota kirjassa kuvataan uskonnollisen lahkon, Uhrikirkon, jäsenten kautta. Ihmisen mieli on monimutkainen, epälooginen, sairaskin. Ihminen kykenee muiden tuhoamisen lisäksi itsetuhoon. Arvot, normit ja syötävyyteen liittyvät mielikuvat muuttuvat ajassa ja kulttuurissa, mutta silti jotain olennaista jää: ihmiset yrittävät selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla omassa elämässään ja kulloisessakin yhteiskunnallisessa tilanteessa. Itse jäin kaipaamaan syvällisempää otetta ihmisyyden viheliäisen ongelman – välinpitämättömyyden, monenkirjavan alistamisen ja väkivaltaisuuden – ratkomiseen.