Curiosity & Control
Ohjaaja: Albin Biblom, Ruotsi 2018, 57 min

 

Curiosity & Control -dokumentti esittelee tutkimusmatkojen historiaa eläinlajien löytämisen ja tutkimisen valossa. Se käsittelee luonnontieteellisiä museoita ja eläintarhoja 1800-luvulta nykypäivään. Museoiden perustamisen taustalla on ollut ihmislajille tyypillinen uteliaisuus ja halu järjestellä asioita ja sitä kautta hahmottaa maailmaa ympärillään. Ajatus ihmisen luonnollisesta oikeudesta vangita ja tappaa muita eläimiä on määritellyt molempia käytäntöjä. Ennen ajateltiin, että tieteellinen työ ja sen tekemisen tarkkuus vaativat eläinten tappamista. Luokittelut ja kategorisoinnit ovat kerryttäneet meille tietoa, mutta myös rakentaneet alisteisia suhteita ja tyydyttäneet hetkittäin halun hallita. Tuodessaan eläimiä esille elävinä ja kuolleina ihminen on samalla kertonut tarinaa siitä, mitä ihmisyys on. Ihminen on jotain muuta kuin museon vitriineihin tai aitauksiin suljetut eläimet.

Haastatellut museonjohtajat, tutkijat, filosofit ja arkkitehdit esittävät historiallisten seikkojen lisäksi avoimia kysymyksiä ja omia mielipiteitään. Dokumentissa on löyhä museoiden ja tarhojen puolesta ja vastaan -argumentoinnin asettelu. Siinä tuodaan esiin näkemys, jonka mukaan eläintarhat jatkavat länsimaalaista kolonialistista perintöä. Optimistisempi käsitys eläintarhojen merkityksestä on, että ihmiset löytäisivät eläintarhoissa vieraillessaan yhteyden eläimiin ja luontoon, ja innostuisivat näin ympäröivästä maailmasta, kenties jopa luonnonsuojelusta.

Videossa näytetään eläintarhassa elävien eläinten tylsyyttä. Norsu heijaa itseään puolelta toiselle, leijonat kävelevät eestaas. Vapaudenriiston katsominen omassa kotikatsomossa ahdistaa. Voisi myös ajatella, että elämällä ei ole sellaista itseisarvoa, joka mitätöisi elämän laadukkuuden merkityksen. Kuolema voi olla parempi tila kuin huono elämä ja loputon vankeus. Eräs haastateltava toteaa, että tylsyys ja luonnoton elämä ihmisen rakentamassa ympäristössä on monelle eläimelle henkisen väkivallan tekemistä. Vaikka luonnossa esiintyykin joskus äärimmäistä väkivaltaa, on kammottavaa kuolemaakin pahempi asia kammottava elämä.

Eläintarhoja saatetaan nykyään saneerata aidattoman tunnun aikaansaamiseksi. Tilaa ei välttämättä voida luoda lisää, mutta aitauksista ja ympäristöistä tehdään aiempaa luonnonmukaisempia. Kokemuksellisen eläintarhan puolustamispuheen aikana mieleen nousee sananlasku: Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Mikäli tarha tehdään aidattomaksi, illuusio hämää ainoastaan ihmistä. Muut eläimet tietävät edelleen olevansa rajatuissa alueissa, olipa nuo rajat tehty sitten vedestä, maaelementeistä tai metalliverkoista. Eräs haastateltava toteaakin eläintarhojen olevan yhtä epätodellisia kuin dioraamat: eläintarhan norsu ehkä näyttää norsulta, se on norsun muotoinen ja kokoinen, mutta se ei käyttäydy kuin norsu. Siltä on viety kyky elää eläimellisesti. Eläintarhojen puolustuspuheet jäävät ohuiksi.

Dokumentti esittää eläintarhoja koskevan perimmäisen moraalisen ongelman: millä oikeudella suljemme muita olentoja vankeuteen. Jopa puheenvuoron saava eläintarhan johtaja on voimaton kysymyksen edessä. Se, että pidämme eläimistä, haluamme nähdä niitä ja olla niiden kanssa tekemisissä, ei voi oikeuttaa niiden pitämistä vangittuna. Mikään määrä maisemointia ei myöskään poista tätä perustavaa oikeutuksen puutetta.

Olisi toiveikasta sanoa, että vieraillessaan eläintarhassa ihminen voisi kokea metanoian: eräänlaisen katumuksen hetken, käänteen, mielen uudelleen järjestäytymisen. Mikäli ilmiö olisi yleinen, eläintarhojen kävijämäärät olisivat vuosikymmenten saatossa romahtaneet. Todellisuus on toinen: ihmiset ovat kiinnostuneita monimuotoisuuden säilyttämisestä lähinnä teoriassa tai ihmislajin säilymisen takia. Tarhassa he haluavat nähdä isoja villieläimiä oli niiden pitäminen pienissä tiloissa ja vankeudessa oikeudenmukaista tai ei. Yleisö vaatii nähtäville tätä karismaattista megafaunaa, ja turvatakseen taloudellisen jatkuvuutensa eläintarhojen on usein mukauduttava pyyntöihin. Kokonaisuudessaan dokumentti jättää jälkeensä juuri tarvittavan häiritsevän tunteen. Kysymykset tappamisen sekä säilömistoiminnan oikeuttamisesta ovat niin vahvasti läsnä, ettei katsoja voi niitä sivuuttaa.

Dokumentissa nousee esiin vastakkainasettelu filosofisten tai idealististen ja näkemysten ja todellisuuden välinen ero. On eri asia todeta, miten maailman tulisi olla kuin konkreettisesti johtaa eläintarhaa näiden ideaalien pohjalta. Olisikin myönnettävä kahden maailman, ihanteiden ja kompromissien, erillisyys. Vaikeus saavuttaa ideaaleja ei kuitenkaan voi olla syy hylätä pyrkimyksiä kulkea niitä kohti. Mikäli ideaalien olosuhteiden saavuttaminen eläintarhoissa on sula mahdottomuus, kenties kompromissien sijaan tulisikin pyrkiä eroon sellaisista käytännöistä, joissa eläinten hyvinvoinnin takaaminen on mahdotonta.

Mitä me olemme oppineet siitä, että olemme ampuneet sukulaisiamme, täyttäneet heitä ja luoneet elinympäristöistä kuolleilla täytettyjä pysähdyskuvia? Mitä me olemme opettaneet kuljettaessamme omia jälkeläisiämme lasiseinien takana ja betonilattiaisten säilöntäpaikkojen katselukäytävillä? Muiden eläinten näkökulmasta lajin löydetyksi tuleminen ja ihmisen utelias rakkaus ovat kahden haaran umpikuja: alistu tai kuole.

Tiina Ollila

Kirjoittaja on väitöstutkija, joka on kiinnostunut inhimillisyydestä, eläimyydestä ja kirjainten mahdista.

Jenna Aarnio

Kirjoittaja on eläinfilosofiaan erikoistuva väitöstutkija, joka viettää vapaa-aikaansa järjestöaktivismin parissa.