ME, JUURI ME, SULJIMME KAASUKAMMION OVEN
Eläinlääkärinä teurastamossa (2020, Johnny Kniga) on ruotsalaisen Lina Gustafssonin päiväkirjamainen raportti teurastamotyöstä. Hän on eläinlääkäri – siis kiinnostunut eläinten auttamisesta ja hyvinvoinnista. Mielikuvissa eläinlääkärit hoitavat eläimiä ja pelastavat henkiä. Moni opiskelee eläinlääkäriksi voidakseen auttaa eläimiä. Teurastamolla työskentelevän tarkastuseläinlääkärin ammatti on kuitenkin sisällöltään jotain muuta. ”Ei aina ole selvää, onko eläinlääkäri ensisijaisesti eläinlääkäri vai lihakonsultti”, Gustafsson muotoilee.
Kirja alkaa Gustafssonin ensimmäisestä työpäivästä isolla teurastamolla. Teksti on jaettu lukuihin päivien juoksevan numeroinnin mukaisesti. Voisi olettaa, että eläinlääkäri on tehnyt opinnoissaan vähintään vierailun teurastamolle aikaisemmin, mutta kirjan kuvaus antaa ymmärtää, että asiat tulevat kirjoittajalle uusina. Toki teurastamon äänet ja hajut ovat tietysti voimakkaita ja yllättäviä, vaikka teurastamossa olisi aikaisemmin käynytkin. Heti alussa Gustafsson pääsee sikateurastamolla tutustumaan laitteistoon, jolla siat tainnutetaan. Teolliseen teurastukseen liittyvät teknologiat ovat mahdollistaneet tuotannon nopeuden ja tappamisen helppouden maksimoinnin. Hän ei kuitenkaan heti katso kuiluun, jossa siat hiilidioksidilla tainnutetaan.
Jotta ihminen voi syödä lihaa, jonkun on tapettava. Kuljetus teurastamolle ja teurastuskäytännöt aiheuttavat tuotantoeläimille merkittävää stressiä. Eläimiä on siirrettävä ja ajettava, ja siat eivät itse vapaaehtoisesti kävele kaasutettavaksi. Kulkua on ohjattava, ja kiire aiheuttaa kovakouraisia otteita. Lastaus ja purku sekä uudelleen ryhmittely ovat erityisen stressaavia vaiheita. Teuraseläimen loppuvaiheessa kokeman stressin on todettu vaikuttavan heikentävästi lihan laatuun ja käyttöominaisuuksiin, ja tästä syystä stressiä halutaan tietysti vähentää. Eläinlääkärin työ tuntuu tässä yhteydessä olevankin ainoastaan elintarvikehygieniasta huolehtimista ja stressitekijöiden huomiointia tuotteen laadun takaamiseksi. Hän näkee ontuvia yksilöitä, stressaantuneita, sairaitakin. Yksilöllistä huomiointia ei ehdi kunnolla tekemään, ja olosuhteet ovat aina samat. Vaikka joitakin yksilöitä haluaisi auttaa, vaihtoehtona on lähinnä pulttipistoolin kutsuminen paikalle ja verenvuodatus siinä paikassa. Teksti on omakohtaista ja avointa, mutta työn luonteen ja teurastamon todellisuuden vuoksi paikoin myös toisteista, luettelevaa. Mukana on paljon tilannekuvauksia ja dialogiakin. Erityisesti sikateurastamoilla äänenvoimakkuus on korkea, ja sekä sikojen itsensä että ilmanvaihdon vuoksi tiloissa on usein jatkuvasti kovempi taustameteli kuin muiden lajien teurastamoilla. Tämä näkyy siten, että paikoin puhuminen metelin yli on hankalaa. Gustafsson käy myös pienemmässä sikateurastamossa sekä siipikarjateurastamolla.
Myös Suomessa teurastamoiden tarkastusten yhteydessä havaitut puutteet ovat samankaltaisia: Yön säilytettäviä eläimiä ole ruokittu tai kuivitettu, säilytystilojen karsinoista on puuttuneet merkinnät eläinten enimmäismäärästä, kirjalliset toimintaohjeistot eivät olleet riittäviä, ja niin edelleen. Eläinlääkärin työssä teurastamon toimintatapojen kyseenalaistaminen on kuluttavaa – helpompaa olisi olla välittämättä. Gustafsson huomauttaa märästä lattiasta ja liian kovakouraisesta ajomelan käytöstä toistuvasti, mutta puuttuminen tuntuu vaikealta ja byrokraattiselta. Asioihin vaikuttaminen tuntuu hankalalta ja turhalta: eläimet kuolevat hetken päästä kuitenkin. Työssä joutuu jatkuvasti ristiriitaisiin tilanteisiin omatuntonsa ja työkulttuurin paineessa. Monet teurastamotyöntekijät ovat työhön sitoutuneita, osa on ollut alalla vuosikymmeniä. Gustafsson joutuu kieltäytymään yhteisistä ruoista, sillä hän on kasvissyöjä.
Kahden kuukauden kuluttua hän katsoo kuiluun, jossa siat tainnutetaan:
Vaikka tiesin, mitä kuilussa tapahtuu, olen täysin nujertunut siitä, mitä näin ja kuulin: niin yksityiskohtaisen ja tuskallisen kuolinkamppailun. Näky pyörii mielessäni uudestaan ja uudestaan, näen emakoiden silmät, kuulen niiden ulvonnan. Miltä tuntuukaan kohdata elämästään kamppailevan katse. Tietää, että me, juuri me, suljimme kaasukammion oven.
Kirja on muodoltaan erittäin helposti luettava, vaikka aihe ei kepeä olekaan. Tietoa tulee ripotellen, mutta varsinainen tietokirja tämä ei ole. Olisikin ollut kiinnostavaa lukea kirjaan liitetty jälkipuhe Suomen kontekstista. Suomen ja Ruotsin lainsäädäntö ja menetelmät teurastuksessa ovat pitkälti samanlaisia. Lainsäädännön raamit on määritelty Euroopan unionin lopetusasetuksessa. Suomessakin teurastetaan päivittäin noin 5000 sikaa, jotka tainnutetaan hiilidioksidilla kaasutuskuilussa. Hiilidioksidi on limakalvoja ärsyttävä kaasu ja se aiheuttaa tukehtumisen tunnetta. Siat kouristelevat ennen kaatumista ja taintumista. Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto suositti jo vuonna 2004, että ”inhimillisiä” kaasuseoksia pitäisi kehittää. Vaihtoehtoihin ei ole investoitu. 69 eurooppalaista eläinjärjestöä vaatii, että sikojen tainnuttaminen hiilidioksidilla lopetetaan vuoteen 2025 mennessä. Menetelmää voi hyvästä syystä pitää nykyisen eläinsuojelulain vastaisena. Puheet hyvinvoinnista lässähtävät viimeistään kuiluun.
Me teemme eläimille näin, liukuhihnalla, ja puhumme samalla eläinsuojelusta. Kirjoitamme raportteja märästä lattiasta. Tai portista, johon voi juuttua. Eihän siinä oikeastaan mitään uutta ole, mutta lopun näkeminen aivan vierestä herättää tiedon eloon. Koko eläinsuojelun ajatus tuntuu farssilta, jota me pidämme yllä pystyäksemme kestämään sen, että me viemme eläimiltä kaiken.
Milloin me aiomme reagoida sian katseeseen? Katse tuntuu hämmentävän tutulta.
Tiina Ollila
Kirjoittaja on väitöstutkija, joka on kiinnostunut inhimillisyydestä, eläimyydestä ja kirjainten mahdista.
Kirjan arvostelukappale saatu kustantajalta.
Lähteet
https://www.johnnykniga.fi/kirja/lina-gustafsson/elainlaakarina-teurastamossa/9789510455203
