Mustavalkoinen kuva, emakko makaa oviaukossa. Possuja alkaa tulla olkien seasta ulos. Etualalla on mutaista maata. Keskustelu lasten ja äidin välillä yltyy vinkaisuiksi ja röhköttelyksi. Kuvakulma vaihtuu äidin takapäähän, jossa yksi märkä possu etsii tietään nisälle. Jos pieni uhkaa jäädä äitinsä alle, ruokailun mässyttävä äänimaailma muuttuu hätäiseen kiljumiseen. Äiti vaihtaa asentoa. Possut nukkuvat kasassa, käki kukkuu. Yksi poikanen jää liian moneksi sekunniksi äitinsä sorkan alle. On aurinkoista, idyllistäkin. 

Kuva vaihtuu häkkiin, joka on täynnä kanoja. Ne hytkyvät, häkki liikkuu, taustalla kuuluu ääniä. Häkki on äkkiä nurmikolla. Onko joku pelastanut laatikollisen kanoja tuotantotilalta? Luukku avautuu, kun rähjäinen siipisulaton tuotannossa ollut kana työntää sitä ja astuu ensimmäiset askelensa nurmelle aprikoiden. Linnut laulavat. Pyrstösulat puuttuvat kokonaan. Toinen seuraa perässä, sitten toinen. Olen omien kanssakanojeni vuodenkiertoa seuratessa huomannut, että hyvässä hoidossa olevat kanat pysyttelevät pahimman sulkasadon aikaan sisällä, vetäytyvät nurkkaan kuin epävarmoina. Nämä lähikuvassa olevat ovat jatkuvasti sulattomia, kuin revittyjä. Kauniista ja peittävästä höyhenpuvusta ei ole tietoakaan. Takapäät ovat paljaita, kaulat rähjäisiä, jalat ehkä tottumattomia erilaisiin maanmuotoihin. Yksi läähättää ja siksi räpistelee. Läähätys herättää epäilykseni: Onko siellä todella noin kuuma? Kanat eivät kovin usein läähätä. Sitten näen, että häneltä puuttuu toinen jalka. Kanan on erittäin vaikea kulkea yhdellä jalalla. Hyppy oksalle epäonnistuu. Katsomisesta tulee tukala olo. Mikä tämä paikka on?

Kuva siirtyy jälleen possulaan. Poikaset ovat kasvaneet. Tallottu poikanen jää ulkoillessa jälkeen, koska toinen etujalka ei toimi kunnolla. Äidin sorkka painoi pienen etujalan yläosaa ja rintakehää niin, että luulin porsaan jo kuolleen aikaisemmin. Siat ovat lähellä sydäntäni. Pidän heistä. Olen valokuvannut aikoinaan sikoja tavallisella tuotantotilalla. Onnekseni olen saanut viime vuonna tutustua Lummeen, Onniin, Paavoon ja Prinsessaan eläinten turvakodissa Porvoossa. Saparomäen Paavollakin on vikaa jalassa, mutta vain jalkaterässä, sorkassa. Tällä hetkellä jalka kantaa hyvin painoa. Vapaaporsiminen ja oljen käyttö vähentävät poikaskuolleisuutta, mutta silti pikkuinen voi jäädä ison emakon kehon tai jalan alle. Sisarukset hyörivät ja kisailevat. Arkisia toimintoja seuraava dokumentti kutsuu katsojan pohtimaan millaista on olla sika. 

Lehmät päästetään ulos. He laukkaavat ja sinkoilevat villeinä laitumelle. Lehmän riehakas pomppiminen näyttää aika yhtä huvittavalta; jäykästä kehosta löytyy yllättävää kepeyttä. Maisema on kaunis. Hidastempoisuudesta huolimatta hetket ovat täynnä vaihtelua ja suuria tunteita.

Traktori tulee paikalle kontin kanssa. Kuuluu kiljuntaa ja kolinaa, ja pian kaikki possut on lastattu konttiin. Äitisika jää hätääntyneenä juoksemaan ja röhkimään, kun traktori on mennyt. Hänen hätänsä tarttuu välittömästi minuun. Eläintuotanto, olipa se sitten luomu- tai tehotuotantoa, ei voi olla eettistä. Äideiltä viedään heidän lapsensa. Lapsista tehdään ruokaa ihmisille, jotka voisivat täyttää lautasensa myös kasvivoimalla. Vaikka vastineeksi sikana saisikin siivun vapautta ja maata jalkojensa alle, kukaan ei todella piittaa tunteistasi. Eläinten hyvinvointikeskustelussa eniten tilaa saavat eläinten käyttäytymisen tutkijat, biologiaa ja eläinlääketiedettä opiskelleet. Puhutaan oljesta tai betonista, janosta tai rauhallisesta teurastamisprosessista, mutta tunteet jäävät paitsioon, elämä jää paitsioon. Miltä tuntuu, kun lapsesi otetaan sinulta? Miltä tuntuu, kun jäät yksin? Miltä tuntuu, kun et saa valita? Äiti katsoo suoraan kameraan, kysyy. 

Saparomäen Lumme on kokenut tämän usein, koska hän on vanha emakko, joka on ollut porsaantuotantokoneena suurimman osan elämästänsä. Sanon mielessäni Lummelle: “Tiedän, että tämä rauhallinen ja tuotannosta vapaa loppuelämän koti ei voi pyyhkiä sitä pois.” Dokumentin päähenkilölle en voi sanoa mitään.

Loppu ei anna ihmiselle katharsista. Osani on ihmislajin edustajana jäädä kiinni siihen, että näen vääryyttä, jota en voi tässä ja nyt poistaa. Hengitykseni tuntuu puristetulta. Kuvat pakottavat katsomaan, todella katsomaan. Sekin tuntuu väärältä, aivan liian tungettelevalta. 

Gunda kuvaa ihmisen ja luonnon epäsuhtaa niin vaikuttavasti, että elokuva kohosi Berliinin elokuvajuhlien tapaukseksi. Lopputulos on katsojan silmässä: näitkö lajin edustajia, näitkö yksilöitä? Näitkö eläintuotannon, näitkö eläinsuhteidemme nyrjähtäneisyyden? Victor Kossakowskyn ohjaama ja Joaquin Phoenixin osatuottama teos ei kerro, mitä näkemästään pitäisi ajatella. Pysähdy ja katso itse.

Elokuva tulee katsottavaksi 48 tunnin ajaksi alkaen lauantaina 30.1. klo 12.00. Liput ja lisätiedot löydät Docpoint-festivaalisivustolta.

Tiina Ollila

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän seurustelee vapaa-ajallaan sikojen kanssa Saparomäessä kotikaupungissaan Porvoossa.