Tutkimus on aina sidoksissa omaan aikaansa. Kriittinen eläintutkimus tuskin olisi voinut syntyäkään muussa kuin tässä kuudennen sukupuuttoaallon, ilmastonmuutoksen ja niitä lietsovan teollisen eläintuotannon ajassa, jota parhaillaan elämme.

Mitä ihmeen käyttöä menneisyyden tutkijalla on tälle avoimesti poliittiselle eli yhteiskunnallista muutosta tavoittelevalle tutkimusasenteelle?

Historiallisista syistä johtuen antiikki on eurooppalaisessa ajattelussa poikkeuksellinen ja esikuvallisena nähty aikakausi. Se on täynnä ”ensimmäisiä” (filosofeja, lääkäreitä, lyyrikoita, tieteenaloja, demokratioita, kasvissyöntipamfletteja jne.), joiden arvovaltaan nojaamalla yhteiskuntaa on pyritty ohjaamaan milloin mihinkin suuntaan. Viime aikoina huolta on herättänyt äärioikeiston kasvava kiinnostus antiikin valjastamiseen erilaisten vihaprojektien keppihevoseksi, mutta yhtä lailla internetin lähdekritiikittömissä syövereissä törmää kertomuksiin esimerkiksi Platonista vakaumuksellisena kasvissyöjänä. Antiikki on toisin sanoen houkutteleva kohde propagandamateriaalin ammennukseen ja ideologisten taistojen lavasteeksi.

Eikö vakavasti otettavan antiikintutkijan siis pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä vähänkin haiskahtaa poliittiselta? Ei missään nimessä.

Juuri antiikin esikuvallisuuden takia niin antiikin eläinsuhteita kuin tutkimuksen niistä rakentamaa kuvaa on aivan erityisen tärkeää tarkastella myös kriittisen eläintutkimuksen avaamista näkökulmista. Syitä on kaksi: 1) jotta oppisimme ymmärtämään menneisyyttä sen omista lähtökohdista käsin, eli tunnistaisimme nykyistä paremmin omat tulkintoja ohjaavat ennakkoasenteemme, ja 2) jotta pääsisimme irti antiikin juurruttamista vahingollisista uskomuksista, joiden turvin valtavan moni ihminen yhä oikeuttaa itselleen muiden olevaisten orjuuttamisen ja ei-inhimillisen luonnon silmittömän tuhoamisen.

*

Meillä Darwinin jälkeisessä maailmassa elävillä on antiikin ihmistä paremmat luonnontieteelliset edellytykset ymmärtää, että mitään kaikille muille eläimille vastakkaista ihmisen luokkaa ei ole olemassa – ja että korvameduusojen, ilvesten, vesisiippojen ja karvasieniäisten niputtaminen yhden eläin-käsitteen alle on lähinnä ihmiskielen mahdollistamaa kollektiivista hulluutta. Kumman vaikeaa asian ymmärtäminen silti meillekin on. Antiikin lähteille etsiytyvä huomaa pian, että tässä kohtaa kreikkalaisilla onkin meihin nähden kielellinen etulyöntiasema: ihmisen ja eläimen kategorista erottelua ei nimittäin klassisesta kreikasta löydy.

Luvattoman helposti erottelu kuitenkin löytää tiensä myös itseään huomattavasti vanhempien tekstien tulkintoihin. Tästä käypä esimerkki on ote Platonin Valtiomies-dialogin suomennoksesta muutaman vuosikymmenen takaa: ”Jos on olemassa jokin muu ajatteleva olio (zōon) – esimerkiksi kurkea pidetään sellaisena, tai ehkä on jokin muukin – joka pystyy antamaan nimiä samalla tavalla kuin sinä, se korottaisi itsensä asettamalla kurjet omana lajinaan kaikkien muiden elävien olentojen (zōon) vastakohdaksi ja niputtaisi kaikki muut, ihmiset mukaan lukien, yhdeksi ja samaksi lajiksi, josta se varmaan käyttäisi juuri nimitystä eläimet (thērion). Meidän on siis yritettävä varoa tällaisia erehdyksiä.”

Kahteen kertaan Platon käyttää neutraalia sanaa zōon, joka merkitsee sananmukaisesti eläintä (elävää, eläjää) ja käsittää niin ihmiset, hiiret ja ahvenet kuin jumalatkin. Jostain syystä suomentaja on eläimen sijaan turvautunut näissä kohdissa ensin olioon ja sitten elävään olentoon. Suomen eläin pääsee tekstiin vasta kohdassa, jossa Platonin valinta on villeihin otuksiin, petoihin, joskus yleisesti maaeläimiin (joihin me ihmiset kuulumme), mutta usein halventavasti juuri niihin muihin kuin meihin, siis elukoihin, viittaava sana thērion.

Juuri Platon nosti ”ajattelevan eläimen” – jollaisiksi hän mielsi pienen osan ihmisistä – filosofiansa ja siten koko myöhemmän eurooppalaisen aatehistorian keskipisteeksi. 1990-luvun Suomessa tämä keskipiste oli jo niin huolella unohtanut oman eläimyytensä, että ”ajatteleva eläin” olisi ollut Platon-suomennokseen mitä ilmeisimmin liian raju tai peräti käsittämätön ilmaus.

Meidän kulttuuriamme ja kielellisiä konventioitamme hallitseva monoliittinen eläin-käsite sekä siihen kytkeytyvä ajatus ihmisen ja muiden eläinten kategorisesta erosta, jota Platonin ajan kreikka ei siis tuntenut, näyttää kuin varkain hiipineen mukaan käännökseen – vieläpä kohdassa, jossa Platon nimenomaan varoittaa sortumasta moiseen.

*

Lesvoslainen Sapfo kirjoitti 2600 vuotta sitten lauluja, joista lyriikka lajityyppinä sai alkunsa. Yksi hänen säilyneistä fragmenteistaan kuuluu mestarilliseksi mainitussa suomennoksessa näin: ”Rakkaus repii jäsenet suloisenkatkera kesytön peto.” Runoilija siis vertasi rakkautta vaarallisen villieläimen hyökkäykseen? No eipä oikeastaan, sillä arkaaisen eläinkäsitteistön nyansseihin perehtynyt lukija ymmärtää fragmentin merkityssisällön toisin.

Todellisuudessa pedoksi kääntynyt sana (Sapfon kielellä orpeton; yleiskreikkaan vakiintui muoto herpeton) merkitsee maan päällä hitaahkosti liikkuvaa elävää olentoa, ehkä jotakuta nelinkontin ryömivää hiipparia, ehkä matelijaa. Eikä rakkaus suinkaan revi ja raatele, vaan tarkempi suomennos kuuluisi jotenkin näin: ”Taas kerran Eros jäsentenpehmittäjä ravistaa minua, suloisenkatkera mahdoton otus.”

Sapfon ajan kreikassa oli useita erilaisia eläviin olentoihin viittaavia sanoja, joista yksikään ei vastaa nykysuomen eläintä. Näistä yhden huolimaton tulkinta tässä nimenomaisessa fragmentissa hukuttaa alkutekstin merkitykset toisten aikakausien rakkaus- ja petokäsitteisiin, raateluversio tuntuu nimittäin heijastelevan pikemminkin vuosisatoja Sapfoa nuorempaa aristotelis-stoalaista passioiden pelkoa, tai miksei suomentajan omaakin aikaa. Kujeileva hellyys on Sapfolle kaiken kaikkiaan repivää väkivaltaa ominaisempi lähestymistapa Afroditeen aivoituksiin myös hänen muun säilyneen tuotantonsa valossa. (Suhde petoihin ja kesyyteen oli sekin Sapfon ajassa toinen, mutta siitä lisää joskus toiste.)

*

Esimerkkini ovat peräisin antiikin tekstien (kaunokirjallisista) suomennoksista, mutta ne heijastavat yleisemmin sitä, miten enimmäkseen yliolkaisesti myös tutkimuksessa on menneisyyden eläimiä, eläimyyttä ja eläinsuhteita käsitelty. Humanismin valtavirta on viime vuosiin saakka lähinnä sivuuttanut rinnallamme elävät muunlajiset. Pahimmillaan tulkintaamme menneisyyden eläinsuhteista vääristävät vuosisadasta toiseen kertautuneet anakronistiset luennat, joiden vaikutuspiirissä eläin merkityksineen ja merkityksellisine elämineen hukataan kokonaan.

Kriittinen eläintutkija yhtyy tässä kohtaa vilpittömästi Platonin toiveeseen: yrittäkäämme jatkossa varoa tällaisia erehdyksiä!

Kirjoittaja on ihmisen eläinsuhteen historiaan perehtynyt folkloristi ja kreikan kielen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Lainaukset:
Platon: Valtiomies. Teokset V. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava, 1999.
(Kreikankielinen alkuteksti: Platonis opera, vol. 1. Toim. J. Burnet. Clarendon Press, 1900.)
Sapfo: Iltatähti, häälaulu. Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1969.
(Kreikankielinen alkuteksti: Poetarum Lesbiorum fragmenta. Toim. E. Lobel & D.L. Page. Clarendon Press, 1955.)

Kuva: Arkaainen marmorileijona, Kerameikoksen arkeologinen museo / Liisa Kaski