Oppikirjojen kuvia kritisoidaan toisinaan siitä, että ne luovat katteettoman idyllisen käsityksen tuotantoeläinten elinoloista. Kuvissa suloiset possut tonkivat multaa ja herttaiset kanat kuopsuttelevat, vaikka valtaosa lihaa ja verta olevista lajitovereista ei milloinkaan näkisi päivänvaloa. Kielentutkijan kriittinen huomio sitä vastoin kiinnittyy oppikirjatekstien toteavaan asiatyyliin.

E-läi-mis-tä saadaan ruokaa

Lehmä on nau-ta-e-läin. Lehmä asuu na-ve-tas-sa. Se syö heinää, ohraa, kauraa ja rehua eli eläinten ruo-ka-se-koi-tus-ta. Lehmästä saadaan maitoa ja lihaa.

Sika asuu si-ka-las-sa. Se syö mo-nen-lais-ta ruokaa. Siasta saadaan lihaa.

Kana asuu ka-na-las-sa. Kana syö jyviä ja rehua. Kanasta saadaan ka-nan-mu-ni-a ja lihaa.

Lammas asuu lam-po-las-sa. Lammas syö heinää ja rehua. Lampaasta saadaan lihaa ja villaa.

(Pisara 2: 21)

Vaikka opetussuunnitelmissa korostetaan kriittisen ajattelun merkitystä, oppikirjat tyytyvät usein laukomaan valmiita totuuksia, joiden lähtökohdat jäävät lapselle hämäriksi. Kielentutkijoiden kriittinen huomio onkin kiinnittynyt muun muassa oppikirjojen lyhyisiin tosiasialauseisiin ja itsestäänselviin luokituksiin (esim. Pirjo Karvonen 1995). Oman tutkimukseni perusteella monimutkaiset ilmiöt näyttävät hämmentävän yksinkertaisilta varsinkin alaluokkien oppikirjateksteissä.

Kasvatuksellisesti selkokieltä voisi perustella sillä, että lapsi ei tajuaisi mutkikasta kielioppia tai ilmaisutavat problematisoivaa moniselitteisyyttä. Lasta ei myöskään haluta järkyttää näkökulmien moninaisuudella. Mutta entäpä jos oppikirjat aliarvioivat lasten kykyjä ja totuttavat näitä luontaista ajatuksenjuoksua suoraviivaisempaan toteamiseen, kun vallitsevia arvoja rummutetaan kiistattomina faktoina?

Alussa siteeraamani ympäristöopin kirjan teksti osoittaa, että mutkat oiotaan suoriksi myös toislajisista eläimistä tarjotuissa tulkinnoissa. Ruoaksi kasvatettavien eläinten tilanne kuitataan hyvin pienellä tekstimäärällä, jolloin pieninkin valinta on merkityksellinen.

Yksinkertaisuuden vuoksi lehmästä, siasta, kanasta ja lampaasta puhutaan yleistävästi yksikössä − kyse ei ole tietystä Potsista tai Päkäpäästä vaan lajikohtaisista prototyypeistä. Siten eläimet näyttäytyvät väsymättöminä ihmekoneina, jotka muuntavat rehua erilaisiksi aineiksi ja hauraan konkreettisiksi muniksi, joita lapsi voi punnita kämmenellään. Yksilöllisyyttä eläimillä ei ole, vaan tutustumalla geneeriseen sikaan tai lampaaseen tuntee heidät kaikki.

Alkajaisiksi kukin eläin sijoitetaan lajinsa mukaiseen asuinpaikkaan. Toisinaan johtimella –la, –lä muodostetut paikannimet kertovat, kuka on isäntä talossa (Mattila). Sikala ja kanala eivät kuitenkaan nykymaailmassa hahmotu toislajisten omiksi maailmoiksi vaan pikemminkin ghetoiksi, jotka erottavat toislajiset monilajisesta yhteisöstä − myös navetta juontaa juurensa nautaan. Rehun syöminen erottaa niin ikään toislajisia eläimiä ihmisistä, minkä lisäksi heihin viitataan esineellistävällä pronominilla se.

Lajisidonnaisiin asumuksiinsa suljetut eläimet tulkitaan input/output -koneistoiksi, jotka syövät ja tuottavat. Sen sijaan, että he liikkuisivat paikasta toiseen, liike suuntautuu heihin ja heistä pois. Suuri osa tekstin eläinsanoista esiintyy elatiivissa (eläimistä, lehmästä, siasta, kanasta, lampaasta), joka korostaa eläinten muuntumista tuotteiksi. Edes villaa ei saada lampaalta, joka on parhaimmillaankin pörheä pallero, ei sosiaalinen toimija.

Ihmiset vaikuttavat ratkaisevasti tuotantoeläinten elämään, mutta oppikirjatekstissä he vetäytyvät sivurooliin. Asuminen ja syöminen näyttäytyvät tuotantoeläinten omaehtoisina joskin melko mielenkiinnottomina elämänvalintoina. Toislajisten hyväksikäytöstä puhutaan passiivissa, sillä sanomattakin on selvää, ketkä lihaa ja munia tarvitsevat. Metaforisesti saaminen liittyy myös moraaliseen oikeutukseen, jolloin teksti vaivihkaa asettuu lihansyöjän puolelle.

Ihmiskeskeisten odotusten varaan rakentuva teksti erottaa tuotantoeläimet muusta luonnosta. Evoluution näkökulmasta esitysjärjestys on epälooginen, sillä lintujen luokkaan kuuluva kana on sijoitettu sorkkaeläinten lomaan. Eläinten menneisyyttä ja nykyisyyttä eläiminä ei haluta korostaa vaan liikkeelle lähdetään monikäyttöisestä lehmästä, joka pian laajenee sikanaudaksi; nykyaikaisena vaihtoehtona nousee esiin kana, ja lopuksi mainitaan ruokapöydässä harvemmin esiintyvä lammas.

Jos polveutumissuhteita tulkitsevassa sanastossa seisahduttaisiin luokkatasolle, havaittaisiin sian olevan läheisempää sukua ihmiselle kuin kanalle. Tätä kuitenkin vältetään heti alaotsikossa ”E-läi-mis-tä saadaan ruokaa” − ihmisestä tehdään passiivin turvin touhuava anonyymi toimija. Pesäeron kasvattamiseksi lajienvälisiä yhteyksiä ei juuri tuoda esiin. Sukupuolettomasta kanasta saatava kananmuna on tuote toisin kuin telkän hautoma jälkeläinen tai naisen munasolu, eikä nautanaaraan maitoa sattuneesta syystä kutsuta emonmaidoksi. Tuotantoeläimillä ei ole edes lihaksia, mutta lopulta heistä tulee lihaa. Tokaluokkalaisen tehtäväksi jää pohtia, mitä tekemistä lihalla on kuvien ihanien eläinten kanssa.

Asplund, Johanna, Hannele Cantell, Tiina Suojanen-Saari & Marjo Viitala. 2016. Pisara 2. Helsinki: Sanoma Pro

Karvonen, Pirjo. 1995. Oppikirjateksti toimintana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.