Olen lukenut muutaman vuoden ajan niin kutsuttuja vieraslajeja kohti tehtyjä hyökkääviä uutisia ja väkivaltaa pursuavia kommenttiketjuja. Lehtijuttujen otsikot maalailevat uhkakuvia leviävistä, lisääntyvistä ja tilaa valtaavista lajeista. Keskusteluissa niputetaan eläimet ja kasvit samalla kertaa puheenaiheeksi. Lupiinin ilmestymistä joutomaille voidaan sujuvasti käyttää esimerkkinä vieraslajien tuhoisasta valloitusvimmasta. Puhutaan “meidän eläimistä” ja haitallisista vieraslajeista, jotka tuhoavat “alkuperäisiä” lajeja ja jopa kokonaisia elinympäristöjä. Mistä tässä lajeihin kohdistuvassa vihassa oikein on kyse?

Uusilla alueilla tulokkaat ovat herättäneet vastustusta ainakin 1950-luvulta alkaen. Charles Eltonin populaaritieteellinen The Ecology of Invasions by Animals and Plants -kirjan tyyliin vaikuttivat kirjoittajan kokemukset maailmansotien aikaisista armeijoiden invaasioista. Ympäristövihollisleima oli isketty, ja se jäi elämään luontoihmisten ajatteluun ja vieraslajitutkimukseen. Englannin kielessä vieraslajeista käytetään usein nimitystä invasive alien species, ruotsissa invasiva främmande arter.

Monet vieraslajinisäkkäät päätyvät luontoon ihmisen tekemien istutusten ja muun toiminnan seurauksena: Turkistarhaajat ovat tuoneet maahan lajeja, jotka ovat jatkaneet elämäänsä luonnossa turkistarhakarkulaisten jälkeläisinä. Kotikissakarkurit ja luonnossa ruokitut villiintyneet kissat tappavat lintuja ja muita pikkueläimiä. Suomessa elää monia tulokas- ja vieraslajeja siilistä valkohäntäkauriiseen ja kaniiniin. Tulokaslaji tarkoittaa lajia, joka on tullut nykyiselle alueelleen melko äskettäin itsestään. Mediassa tulokaslajeista puhutaan harvemmin: sanavalinnaksi otetaan vieraslaji, joka korostaa lajin aiheuttamia – myös oletettuja ja pelättyjä – haittoja. Haitoista puhutaan ylimalkaisesti erittelemättä tarkemmin haittojen mittakaavaa tai sitä, kenelle tai mille haittoja oikeastaan aiheutuu.

Maailmanlaajuisesti vieraslajit muodostavat toi­seksi suurimman uhkatekijän luonnon monimuotoisuudelle. Suurin uhkatekijä monimuotoisuudelle on kokonaisten elinympäristö­jen häviäminen ja pirstoutuminen. Virallisissa teksteissä puhutaankin erikseen haitallisista vieraslajeista. Yksinkertaistetuissa lehtijutuissa ja somekommenteissa lajit ja käsitteet menevät vaivattomasti sekaisin, ja edes haitallisten vieraslajien aiheuttamia haittoja ei useinkaan eritellä. Haitalliset vieraslajit määritellään virallisesti uhkaksi, mikäli ne aiheuttavat vahinkoa alkuperäislajeille, ekosysteemeille, viljelykasveille, metsätaloudelle tai muille elinkeinoille. Ne voivat aiheuttaa taloudellista haittaa vaikuttamalla ihmisten, eläinten tai kasvien terveyteen tai kiinteistöjen arvoon. Haitat voivat myös olla sosiaalisia tai esteettisiä. Tällaisia vierasperäisiä lajeja torjutaan koko EU:n alueella ja niitä kutsutaan haitallisiksi vieraslajeiksi. EU:n säädökset antavat valtioille mahdollisuuden määrittää kansallisesti haitallisia vieraslajeja. Uhkien luettelosta nähdään, että vieraslajeja voidaan torjua monin syin: ei siis pelkästään monimuotoisuuden turvaamiseksi. Mikäli haitan perusteeksi todella riittää sosiaalinen tai esteettinen haitta, perusteeksi kelpaa melko lailla mikä tahansa syy.

SUPIKOIRASTA LAINSUOJATON?

Supikoira on kesällä 2018 lisätty EU:n haitallisten vieraslajien luetteloon, ja sen status muuttuu Suomessa helmikuussa 2019 lainsuojattomaksi. Helmikuussa tulee voimaan EU-asetus, joka velvoittaa jäsenmaita kohdistamaan vieraslajeihin sellaisia toimenpiteitä, joilla säädellään lajien kantoja ja estetään niiden leviämistä. Asetuksessa korostetaan, että toimenpiteiden kohteena olevien eläinten on säästyttävä kaikelta vältettävissä olevalta kivulta, tuskalta ja kärsimykseltä. Maa- ja metsätalousministeriö on kuitenkin esittänyt, että supikoira, piisami ja minkki poistettaisiin metsästyslain mukaisista riistalajeista ja sen myötä metsästyslaissa säädettyjen pyyntirajoitusten piiristä. Supikoiraa saa jatkossa metsästää keinovalon avulla ja ilman metsästäjätutkintoa. Tämä tarkoittaisi sitä, että eläinsuojelulainsäädännön edellyttämä kivun ja kärsimyksen välttäminen ei toteutuisi supikoirien kohdalla.

Supikoiraa on jahdattu Suomessa jo pitkään. Supikoiran haittoja luonnolle onkin selvitetty, ja osoituksia oleellisista haittavaikutuksista suomalaisessa metsäympäristössä ei ole todettu. Supikoira kylläkin voi kantaa viruksen aiheuttamia tauteja, mutta keskusteluissa supikoiran aiheuttamia tuhoja pieneläimistölle liioitellaan lajin hävittämisen puolusteluksi. Mikäli olisimme olleet todella huolissamme tiettyjen lajien luontoon pääsemisestä, olisimme varmasti jo lopettaneet turhan ja monin tavoin haitallisen turkistarhauksen vieraslajien leviämistä edesauttavana vastuuttomana elinkeinona. Supikoiran jahtaaminen on livennyt jo ihmisten uhkailuksi; villieläinhoitajan perhe on uhattu tappaa, koska mies on hoitanut – ja aikoo jatkossakin hoitaa – hädässä olevia supikoiria.

Vieraslajipuhetta yhdistää näkemys ihmisestä kyseenalaistamattomana luonnon päällikkönä – elämän ja kuoleman kysymysten itsevaltiaana. Eläin nähdään uhkana ja sitä pidetään itsessään pahana – vähintäänkin väärässä paikassa olevana. Eläimen lajityypillistä käyttäytymistä ei kuvailla tai arvioida luonnollisena. Vieraslaji joutuu syntipukiksi silloinkin, kun kyse on ihmisen toiminnasta. Yksilöitä ei tuoda esiin. Pahaksi leimattu muukalainen voidaan hävittää ilman oikeuksien puntarointia. Vieraslajikeskusteluun liittyy voimakkaasti ajatus maasta, rajoista ja omistusoikeudesta. “Pahan” poistamisella omalta reviiriltä on niin kiire, että kriittiselle keskustelulle ei jää sijaa.

TALOUDELLISET INTRESSIT TAPPOFANTASIOIDEN TAUSTALLA

Monissa villisikoihin liittyvissä teksteissä käytetään täysin annettuna oletusta, että villisikakantaa pitäisi voimakkaasti rajoittaa sikaruton leviämisen ehkäisemiksi. Afrikkalainen sikarutto ei kuitenkaan tartu ihmiseen, ja sitä ei ole vielä Suomessa tavattu. Villisikoja siis hävitetään siksi, että lihasioiksi kasvatetut yksilöt eivät saisi tartuntaa ja kuolisi tuottajien näkökulmasta turhaan. Lopputuloshan on sama: tuotantoeläiminä pidetyt siat kuolevat. Toisin sanoen sikaruton torjunta on eläin- ja talouspoliittinen toimi, ei välttämättömyys.

Täpläravun ja jokiravun tapauksen tarkastelu paljastaa vieraslajivihan epäloogisuuden: Täplärapu kaventaa alkuperäisen jokiravun elinmahdollisuuksia levittämällä rapuruttoa. Täplärapu on EU:n haitallisten vieraslajien listalla. Suomessa täpläravun pyyntiä, kauppaa ja käyttöä jatketaan, koska se on ravustuksen kannalta tärkeä laji. Näyttää siltä, että haitallisesta vieraslajista ei ehkä sittenkään haluta eroon, jos se samalla nähdään tuottavana hyödykkeenä ja osana elinkeinoa? Sama koskee valkohäntäkaurista: metsästäjät rakentavat valkohäntäkauriille tuholaismainetta, ja mahdollistavat samalla oman tappamisharrastuksensa.

MUUKALAISVIHAA – RASISMIN JA SPESISMIN YHTEISET PIIRTEET

Vieraslajeja kuvataan nimillä, jotka viittaavat katastrofeihin, rikollisuuteen ja uhkiin. Tiettyjen lajien kohdalla rakennetaan kuvaa hankalista tai vaarallisista eläimistä, joiden metsästystä ja tuhoamista voidaan perustella lehtijuttujen synnyttämien mielikuvien perusteella – uhkaa ja haittaa kun voidaan perustella myös sosiaalisin ja esteettisin syin.  Vieraslajeihin luokiteltujen eläinten erilaisuus suhteessa muihin eläimiin ja ihmisiin tuotetaan puhetavoissa eli diskursseissa. Vaikka eläimet eivät oikeasti eroaisi toisistaan esimerkiksi älyllisiltä lahjoiltaan, sanavalinnoilla ja kategorisoinneilla luodaan käsityksiä ja mielikuvia, jotka eivät perustu tosiasioihin tai tutkimustietoon.

Vastaavat uhkakuvat ja kärjistämiset on tuttuja rasistisista diskursseista. Etnisten vähemmistöjen mediajulkisuus on paitsi vähäistä ja yksipuolista, myös ongelmiin painottuvaa. Suomen rajojen ulkopuolelta tulevat eläimet ovat epämääräinen uhka “suomalaisille eläimille”. Spesismi eli lajisorto tai lajismi perustuu samalla tavalla moraalisesti epärelevanttiin määreeseen, kuten seksismi ja rasismi. Se on syrjintää, joka kohdistuu niihin, jotka eivät kuulu “meihin”. Eläimet toimivat vieraslajidiskurssissa suomalaisten kansallistunteen ja kotimaaidyllin pönkittämisen uhreina.

Tietyt lajit halutaan hävittää eli tappaa ja toiset suojella. Helsingin Sanomat uutisoi Tiede-osastollaan 12.12.2017 näin: “Uusi-Seelanti aikoo hävittää rotat ja kärpät vuoteen 2050 mennessä suojellakseen omia eläinlajejaan – Vieraspetojen yksilöt voisi muuntaa geenitekniikalla uroksiksi”. Otsikko on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se mainitsee vieraslajeista yksilöt pelkkien joukkojen sijaan. Otsikon asiasisältö on ravisuttava: lajit nähdään kyllä kokonaisuudessaankin hävitettävinä, mutta etenkin naaraat. Pysähdyn tämän ajatuksen äärelle ja ajattelen hetken ihmisiä. Millaisia reaktioita ehdotus herättäisi, jos kyse olisi synnytysikäisistä naisista? Olisiko sillä merkitystä, minkä maan kansallisuus naisilla olisi?

Lajien ja tiettyjen ryhmien hävittämispuheet nostavat esiin kysymyksiä: Kenen elämää pidämme elämisen arvoisena? Kuka saa määritellä maan rajojen sisäpuolella elävät lajit ja yksilöiden määrän? Miksi joidenkin elämä on tuhottavampaa kuin toisten? Todelliset uhat ja vihaa lietsova puhe on eriteltävä tarkemmin. Haittojen ratkaisemiseen täytyy löytyä muitakin keinoja kuin tappaminen. Keskusteluun tarvitaan myös näkökulmia, jotka nostavat esiin yksilöt lajien takaa: nälkään nääntyvän supikoiran pennun, eläintalouden takia ammutun villisian ja kolarin toisen osapuolen valkohäntäkauriin.

Vieraslajiviha on levinnyt käsiin. Muista eläimistä pitää alkaa puhua monipuolisemmin. Lajit eivät ole vain tunnottomia bioainesmöykkyjä, joita voi kohdella massoina ja hävittää. Myös vieraslajien kirjo muodostuu lukemattomista erilaisista lajeista, populaatioista ja yksilöistä. Yleistävien, yksinkertaistavien ja leimaavien juttujen sijaan pitää löytyä vaihtoehtoja hävityspuheille.

Lähteitä:

Vieraslajit.fi
Seppo Turunen 2015. Valloittavat lajit. Helsinki: Into.
Seura: Supikoira levittää tauteja – huono maine silti liioiteltu
Yle: Tutkija: Supikoira tappaa lintuja luultua vähemmän
Yle: Mies hoitaa supikoiria ja saa siksi tappouhkauksia – ”Viimeisimmän tapauksen jälkeen jouduin hankkimaan murtohälyttimet”
HS: Uusi-Seelanti aikoo hävittää rotat ja kärpät vuoteen 2050 mennessä suojellakseen omia eläinlajejaan – Vieraspetojen yksilöt voisi muuntaa geenitekniikalla uroksiksi