Moni lihansyöjä tahtoo unohtaa ruokansa alkuperän, mitä helpottaa ravinnon konkreettinen ja semioottinen prosessoiminen. Ennen ruokailua tuotantoeläimen lihakset saatetaan hienontaa, paistaa tähden muotoiseksi pihviksi ja nimetä mielikuvituksekkaasti, jolloin teurastuksessa roiskunut veri ei tahri ruokahalua. Toisaalta jotkut tuntevat vetoa juuri siihen toislajiseen ruumiillisuuteen, jonka kaunis kattaus pyrkii kätkemään. Yhteyttä tapettuun eläimeen etsitään paitsi lihaa maistelemalla myös kielellisesti. Aistillinen kielenkäyttö kiistää kuoleman tuomatta kumminkaan takaisin sitä, kenet suuhun suljetaan.

”Suuntaa saparo suorana iloiseen Villisikaan!” sikamaisen hyvänä markkinoitu perheravintola Villisika houkuttelee asiakkaita. Perillä ravintolassa ruokailija voi päästä läheisiin tekemisiin sian kanssa vaikkapa äijäleikkeen muodossa. Samastuminen lautaselle päätyneeseen eläimeen muuntaa ”äijän” ja ”leikkeen” välisen suhteen vastakkainasettelusta jatkumoksi. Kun ruoka ja kuluttaja ovat yhtä, syödyksi tuleminen ei merkitse kuolemaa vaan sikamaisuuden vahvistumista ja vapautumista Villisiaksi nimetyssä lajisulattamossa.

Fantasia sovinnosta syödyn sorkkaeläimen kanssa ei kuitenkaan tee oikeutta edesmenneen sian elämän realiteeteille. Possunleikkeen sika ei ole täysmittainen karju vaan nuori porsas, jolta mahdolliset kivekset on irrotettu jo vastasyntyneenä. Saparon suoristumistakaan ei yleensä tulkita merkiksi innostumisesta vaan sen katsotaan kertovan stressistä, pelosta tai sairaudesta. Saparo suorana suuntaaminen ei ole sian iloa vaan foneettista lumousta, joka syntyy takavokaaleilla [u], [ɑ] ja [o] sekä kieli hammasvallissa äännettävillä konsonanteilla [s], [r] ja [t] herkuttelusta.

Foneettisuudessaan kieli ylittää älyllisen ihmisen sekä röhkivän, ammuvan tai kotkottavan eläimen välisen vastakkainasettelun. Foneettinen ulottuvuus korostuu sanojen rajoja sekoittavassa sointuisuudessa mutta myös onomatopoeettisissa ilmauksissa: kuulohermoja hivelevät röh, ammuu ja kot kot ovat vakiintuneita käännöksiä sian, naudan ja kanan äänistä. Ihmiskielessä ilmaukset toimivat lajienvälisinä lainasanoina, joissa eläimet ujuttautuvat inhimillisen erityislaadun linnakkeeseen.

Resepteissä, ravintola-annosten nimissä ja ruokamainonnassa onomatopoeettiset sanat varmistavat sen, että syötäväksi kasvatettu eläin saa äänensä kuuluviin vielä kuolemansa jälkeen. Vegevaihtoehtojen rinnalla esimerkiksi Avot Sie! -ravintolan ruokalistalla esiintyy Ammuu Burgeri. Lihapurilaisen tilaaja kutsuu pihvin suuhunsa ammumalla naudan tavoin, kun taas vegaani voi tilata vaikkapa Hippie Burgerin.

”Ota jauheliha (joka sanoo muu tai röh) huoneenlämpöön hyvissä ajoin”, nimimerkki ­_bestmanStudio ohjeistaa kotikutoisten pihvien valmistajaa Riemurasia-sivustolla. Totutusta poikkeava ilmaus muistuttaa lihan eläimellisestä alkuperästä ja elävästä poissaolosta, joka uhmaa kuoleman lopullisuutta. Samalla se kuitenkin muuntaa äänen tuotemerkiksi.

Sikaa ja nautaakin äänekkäämpi ruoka-aine kulttuurissamme on kana, josta esimerkiksi K-ruoan reseptisivustolla valmistetaan kotkot-kanakeittoa. Alkuvuodesta 2018 ravintolaketju Burger King puolestaan tarjosi suomalaisille ”Kotkotusta koko rahalla”. Syötävää eläintä on kuunneltu, mutta hänellä ei ole ruokailijalle muuta sanottavaa kuin tyhjänpäiväistä kotkotusta. Näin ollen keitot ja nugetit voi pistää poskeensa hyvällä ruokahalulla.

Onomatopoeettiset sanat juontavat juurensa vierasperäiseen äänienergiaan, mutta sopii kysyä, ovatko tapamme sanoittaa toislajisia ääniä kyllin monivivahteisia. Jo vuosituhansien ajan ihmiskieliä on kritisoitu siitä, että tutuimmatkin tapaukset kuitataan turhan suppealla repertuaarilla. Esimerkiksi valistusajan luonnontieteilijä Buffon (1771: 84) valitteli, kuinka kanan ääniä kielentävien latinankielisten sanojen itsessäänkin riittämätön valikoima köyhtyi entisestään nykyranskaan siirryttäessä. Myöskään kanakeiton kot tai jauhelihan röh ei ole täyspainoista foneettista elämää vaan vaisu kaiku teurastusta edeltävistä tapahtumista.

Moderniin massatuotantoon joutuneiden lajien äänet sijoittuvat kielemme marginaaliin suuresta pääluvusta huolimatta. 2000-luvulla moni nugettien ystävä ei ole konsanaan seurannut kanan ulosantia, jolloin se sitäkin helpommin typistyy kotkotukseksi. Kaikki eivät edes välitä kuvitella pihviaineksen kummitusmaista ammuuta tai röh röhiä.

Tunnollinen kuvaus jauhetun, paloitellun tai uppopaistetun eläimen äänestä olisi ylimalkaista äänisanaa vaikuttavampi muistomerkki kärsässä, turvassa tai nokassa kaikuneelle semioottiselle arvoitukselle. Äänessä ei kuitenkaan ole kyse pelkästä fonetiikasta vaan vastaamisesta ja kuulluksi tulemisesta. Mihail Bahtin (esim. Bakhtine 1975/1978) huomautti, että omaleimaisen puhetavan korostaminen saattaa pahimmillaan esineellistää puhujan tyypiksi, jota tarkastellaan etäisyyden päästä. Moniäänisyys kehkeytyy sitä mukaa, kun ääni pääsee osalliseksi keskusteluun ja sen kannattelema näkökulma tunnustetaan.

Moniäänisessä tekstissä röh, ammuu ja kot kot eivät ole irrallisia äänifetissejä tai harmittomia suupaloja, jotka voi asettaa tarjolle ruokalistaan. Lajienvälisillä lainoilla on foneettinen ominaislaatunsa, mutta samalla niissä on kyse tilannekohtaisista kannanotoista lajienvälisiin suhteisiin. Läpitunkemattoman foneettisissa sanoissa eläimen läsnäolo antaa aavistaa itsensä vaatien tunnustetuksi tulemista. Ääni ei elä tunnusmerkillistä ääntelyä esittelevässä vitriinissä vaan tilanteissa, joissa se puhuttelee toisia ja saa vastaukseksi myötätuntoa, suunnanmuutoksia, uusin tavoin hahmottuvia tilanteita.

Moniääninen teksti ei myöskään pääty siihen, että suuntaamme saparo suorana äijäleikkeen kimppuun. Kun sika, nauta ja kana pääsevät ääneen sanan täydessä merkityksessä, he eivät tyydytä muitta mutkitta ruokahaluamme vaan saattavat heittäytyä hermoja raastavan hankaliksi. Kokemus ruumiin vikuroinnista kuuluu kulttuurisesti vielä vanhempaan kerrostumaan kuin äänisanojen vajavaisuuden harmittelu. Levottomuutta herättävänä esimerkkinä lihan äänestä toimii Odysseian kertomus, jossa miehet ovat teurastaneet auringon karjaa: ”vuodat liikahtelivat ja käristettävät lihapalat valittivat vartaissa nautaeläinten omalla äänellä” (Homeros 1985: 161−162).

Lähteet

Avot Sie! <https://www.avotsie.fi/>

Bakhtine, Mikhaïl. 1975/1978. Esthétique et théorie du roman. (Bibliothèque des idées.) Kääntänyt Daria Olivier. Paris: Gallimard.

_bestmanStudio. 7.6.2017. Kotikutoiset pihvit, salaatti ja/tai lankkupotut kylkeen.  <https://www.riemurasia.net/foorumi/Helpot-maukkaat-ja-mahdollisesti-halvat-reseptit/17619>

Buffon (Leclerc, George-Louis, Comte de Buffon). 1771. Histoire naturelle des oiseaux. Tome second. Paris: Imprimerie Royale. <http://www.oiseaux.net/buffon/buffon.html>

Homeros. 1985. Odysseia. Kääntänyt Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.

Kesko. 2018. K-Ruoka. <https://www.k-ruoka.fi/reseptit/kotkot-kanakeitto>

Villisika. <https://www.ravintola.fi/ravintola/villisika-ruka/>

Verkkosivut luettu 25.1.2019.