Kerran keskellä arkipäivää tuntematon mies katsoi minua lujasti tietokoneen näytöltä. Hän oli nuori ja komea. Istuin työhuoneellani. Pyrkimyksenäni oli tuottaa tekstiä, kirjallisuutta. Twitter on ainoa sosiaalisen median sovellus, jota käytän. Selailemalla sitä täytän ne lyhyet mutta tiheästi toistuvat tauot, jotka entisaikaan vietin katselemalla seiniä tai kirjanselkiä. Melko hyvin Twitterin ”sisältö” saman tehtävän täyttääkin. Se estää ylimääräisten, häiritsevien ajatusten ja tunteiden ilmaantumisen työni eteen.

Seuraan monia eläinoikeusjärjestöjä, joten näytölläni ajelehtii paljon kuvia myös eläinteollisuuden tapahtumista. Olen turtunut niihin. Veri ja väkivalta lipuvat silmieni ohi jälkiä jättämättä.

Nyt tokkurainen työvireeni kuitenkin häiriintyi. Ainakaan viikkoon en saanut sitä miestä mielestäni.

Kansan Uutiset oli haastatellut häntä uutisjuttuun. Aiheena oli jokin työlainsäädännön kysymys. En ymmärrä sellaisista mitään.

Mies olisi ulkonäkönsä perusteella voinut kuulua minun tuttavapiiriini, joka kuitenkin on kapea ja valikoitunut. Kuten monet kaltaiseni ”taidealan toimijat”, elän äärimmäisen erikoistuneessa kulttuuripiirissä. Jutussa mainittiin miehen ammatti. Se ei ollut ohjaaja eikä runoilija. Se olisi varmaan voinut olla esimerkiksi putkiasentaja. Tai ”pääluottamusmies” (tiedän, että sellaisia on olemassa). Mutta hänen ammattinsa oli teurastaja.

Eleettömyys ja kylmyys, jolla tämä asia todettiin, järkytti minua. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka käyttävät tapettujen eläinten osia ravinnokseen. Usein myös näen aivan tavallisen oloisia ihmisiä kaupan kassajonossa silputtuja nisäkkäitä ostoskorissaan. Mutta olen tuskin koskaan kunnolla sisäistänyt sitä tosiseikkaa, että myös itse tappajat kulkevat keskuudessamme, eikä heitäkään tunnista päältä – sen paremmin kuin tavallisia lihansyöjiä, jotka ottavat tilaisuudesta vaarin ja kerääntyvät haaskalle herkuttelemaan.

Hämmentävää! Suomessa on teurastajia. Tänään saatan bussissa istua ammattitappajan vieressä.

Mieleeni tuli eräs Pentti Holapan runo. Siinä ollaan lihakaupassa. Runoilija esittää lihanleikkaajan titaanina, joka ”pitää pystyssä maailmanjärjestystä”. Tuo komea, voimakas nuori mies käyttelee veistään ”kuin Paganini viuluaan” paloitellessaan ”punaista massaa, jonka tiehyeissä asui viikko sitten tuntoaisti eli sielu”. Vapaa-ajallaan hän metsästää, katsoo, kuinka eläimen katse kuoleman läheisyydessä hiipuu.

Tappamaan harjaantunut mies saa lihansyöjärunoilijalta ”valtakirjan”. Holappa toteaa: ”Pidän eläimistä, vihaan tappamista. Mitä tekisinkään ilman lihakauppiasta.” Sarkastinen huomio ei ole omaperäinen, mutta runoilijan päättäväinen halu tuoda ristiriita näkyville ja olla selittämättä sitä pois antaa tekstille traagista sävyä. Millainen onkaan ”maailmanjärjestys”, jossa jonkun täytyy suorittaa myös ne teot, jotka sotivat koko olemustamme, kaikkia moraalisia vaistojamme vastaan?

Eikö sellainen maailma ole vääryydelle rakennettu? Eikö sellaista kosmosta harteillaan kantava ”Atlas Jättiläinen” ole ennemminkin alistettu kuin ”valtakirjan” haltija? Eikö hän ole täysin turmeltuneen kenraalin – kansan? – käskyttämä onneton sotilas, samalla tavoin stigmatisoitu ja yhteisöstä pois suljettu syntipukki kuin pyövelit (tai juutalaiset rahanlainaajat) olivat keskiajalla? Onko pakko hyväksyä tämä järjestys? Emmekö voisi vain sanoa Kansan Uutisten haastattelemalle kauniille nuorelle miehelle: ”Mene kotiin lepäämään. Eiköhän tämä tappaminen jo riitä.” Niinhän sanottiin pyöveleillekin kaikissa sivistysmaissa jo vuosikymmeniä sitten. (Lainaamisesta korkoa vastaan sen sijaan, outoa kyllä, tuli talousjärjestelmämme perusta.)

Me kaikki pidämme eläimistä. Me kaikki vihaamme tappamista.

 

Uskon kuitenkin, että jälkimmäinen taipumus on edellistä voimakkaampi. Eläinrakkaus on meidän biologisessa olemuksessamme yhtä syvällä kuin ihmisrakkaus. Lajien väliset rajat ovat luonnontieteilijöiden määrittelemiä. Luonto itse ei niistä piittaa. Mutta inho verenvuodatusta kohtaan on paljon syvemmällä. Varmaotteisia, luontevia tappajia on ihmiskunnassa paljon vähemmän kuin niitä jotka eivät ”pidä” sellaisista hengittävistä olennoista, jotka ovat selvästi toisenlaisia kuin me ihmiset ja joista me käytämme naurettavan laajaa yleisnimitystä ”eläin”.

Tappaminen on meille ihmisille hyvin vaikeaa. Monille se on täysin mahdotonta. Se on vaikeaa ensinnäkin ruumiillisista syistä. Plutarkhos taisi kirjoittaa niistä ensimmäisenä joskus ajanlaskun alussa. Lähemmältä meidän aikaamme voi mainita huumorisarja Ketonen & Myllyrinteen sketsin, jossa ”luomuteurastaja” tappaa teuraseläimet paljain käsin, reilun pelin hengessä, vaivalloisesti. Meillä ei ole raateluhampaita eikä vahvoja leukoja, ei teräviä kynsiä; emme saa omin neuvoin, ilman välineitä, kiinni edes hiirtä tai kalaa, saati kaurista. Emme ole petoja, olemme keräilijöitä ja haaskaeläimiä. Ja koska ruumis ja mieli ovat kohtalokkaasti sekoittuneet toisiinsa, on tappaminen meille vaikeaa myös henkisesti. Ihmisruumiista puuttuvat työkalut, ja ihmismielestä puuttuu iloisen tappamisen ”ohjelma”. Toisin kuin kissa tai krokotiili, ihminen on tappaessaan perverssi. Juuri sen vuoksi adjektiivia ”inhimillinen” käytetään merkityksessä ”lempeä”.

Koska tappamisen hyödyt on kuitenkin katsottu suuriksi, puuttuvat apuvälineet on kehitetty.

Aseet tekevät ihmisestä tappajan fyysisessä mielessä. Ja tässä, kuten muussakin tekniikassa, on tapahtunut uskomatonta edistystä viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana. Niin eläinten kuin ihmistenkin tappaminen on teollistettu. 1800-luvun lopun chicagolaisista teurastamoista kulkee katkeamaton teknisten innovaatioiden ketju toisen maailmansodan kuolemanleirien kautta aina 2010-luvulle asti – siihen suomalaiseen teurastamoon, jossa minua tietokoneen näytöltä katsonut nuori mies tappaa elääkseen.

Tappotehdasta ei kuitenkaan kukaan tohtisi käynnistää ilman hyvää syytä, vakuuttavaa ”ohjelmaa” ja taustakertomusta: monimutkaisia, huolellisia myyttejä ja ideologisia käsityksiä, jotka oikeuttavat tappamisen, tekevät perverssistä luonnollista tai ainakin välttämätöntä. Pentti Holapan runossaan mainitsema ”maailmanjärjestys” on juuri tällainen rakennelma. Sen ansiosta lihansyöntiin liittyvää tappamista voi sietää. Maailmanjärjestys esiintyy todellisena ja ”luontoon kirjoitettuna”, vaikka se on yhtä keksitty kuin Harry Potter ja liekehtivä pikari. Se on kirjoitettu valtakulttuurin sisuksiin, ja sen vuoksi sille on vaikea olla altistumatta. Melkein kaikki kannattavat ja toteuttavat sitä, halusivat tai eivät, automaattisesti. Ei auta vegaaniksi ryhtyminen. Silti joutuu elämään maailmassa, jossa eläinten väkivaltainen alistaminen on täysin normaalia. Ja jos ei halua tulla hulluksi, on tiettyyn rajaan asti, melko pitkälle, itsekin pidettävä sitä normaalina. Voi elätellä harrasta toivetta, että omasta pienestä eleestä tulisi uuden maailman rakennuspuu. Tuntuisiko se kuitenkin vähän itsekeskeiseltä? Sitä paitsi vanha, huono maailma on silti hyväksyttävä joka päivä. Voi alkaa taistelijaksi. Mutta missä käydään sotaa maailmanjärjestystä vastaan? Pikemminkin sen puolesta soditaan. Suomenkin valtio käyttää sotavarusteluun miljoonia euroja vuodessa myöntämällä vastikkeettomia apurahoja lihateollisuudelle. Jos pitää eläimistä ja vihaa tappamista, on ainoa käytännöllinen ratkaisu tyytyä moraaliseen horrokseen ja pidäteltyyn pahaan oloon, jota Holapan lihakaupparunokin tavallaan kuvaa; tunteet pitää alistaa ”järjestykselle” ja järjelle, ajatella, että ”ei mahda mitään”.

Teurastajan kasvojen pöllähtäminen silmieni eteen teki aukon horrokseen siksi, että erotin yhtäkkiä yhden suoran ja ymmärrettävän tosiasian väkivaltainstituution sydämessä ilman selittäviä tekstejä tai vastatekstejä, ilman lihansyönnin ideologista selittelyä, mutta myös ilman eläinoikeusajatteluun helposti takertuvaa kauhukuvastoa. Ruudussa olivat toisen ihmisen paljaat kasvot – kuin keskiajan pyöveli olisi istahtanut pöytääni, kertonut nimensä ja ammattinsa.

Muistan tunteen, saman tajuamisen – Suomessa on teurastajia! – melkein kolmenkymmenen vuoden takaa. Ryhdyin teini-ikäisenä kasvissyöjäksi, koska en sietänyt sitä, että eläimiä tapetaan minun tai kenenkään muunkaan takia. Tämä yksinkertainen perustelu on vuosien mittaan unohtunut. Olen turtunut tappamiseen. Tosin ei muitakaan perusteluja enää kysellä. Kulttuuri on hiukan muuttunut.

Tavallaan siis ristiriita on syventynyt, koska tappamisen todellisuus on vain paisunut. Tänä vuonna eläinteollisuus murskaa paljon enemmän sieluja kuin vuonna 1990.

Turkistarhaajien etujärjestö käytti maaliskuussa valtavan rahasumman propagandaan ja osti Hesarin etusivun kolme kertaa ripustuspaikaksi retorisille kysymyksilleen. Pyrkimyksenä oli lakkauttaa eläinoikeuskeskustelu ja moraalinen debatti käymällä sitä näennäisesti. ”Saako eläimiä tappaa?” kuului kysymyksistä yksi. Niin, vaikea sanoa, kyllä kai, tai vähän riippuu, toivottiin vastaukseksi. ”Siihen vastauksen tiedät vain sinä itse”, mainoksessa luki. Eettinen pulma oli latistettu mielipideasiaksi, eli ratkaistu.

Saako hyttysiä tappaa? Saa tietenkin! Saako ihmisiä tappaa? Ei tietenkään! Saako sodassa tappaa vihollisen? Kyllä kai? Onko abortti oikein? No, ainakin se on – ja sen pitää olla – laillinen teko. Mutta onko se tappamista? Saako kuolemansairaan tappaa? Ei! Mutta saa, jos kuolemansairas itse sitä hartaasti pyytää. Ehkä. Mutta eikö se silloin ole itsemurha?

Tappaminen ei sinänsä ole mielekäs ongelma. Kysymyksessä on sekava joukko käytäntöjä, joita ei yhdistä mikään yksittäinen eettinen periaate. Jopa rikoslaki tuntee monia tappamisen lajeja. On väliä sillä, miten ja missä oloissa tapetaan. Joskus tappamisen voi antaa anteeksi. Joskus täytyy tappaa. Mutta useimmiten ei missään nimessä pidä, onneksi, koska se on meille niin hirvittävän vaikeaa.

Kääntämällä huomion tappamisen etiikkaan turkistarhaajien puhetorvi häiritsee tahallisesti yhteiskunnallista ajattelua, jonka onkin sille uhaksi. Moraalifilosofinen pohdiskelu ei ole eläinteollisuuden kritiikissä olennaista. Parasta mitä koko ikänsä kopissa eläneelle villieläimelle voi tehdä on surmata se.

Eläinten oikeuksien ottaminen vakavasti johtaa eräänlaiseen järjen kritiikkiin. Ymmärrämme, että ”eläinrääkkäys” on jotakin poikkeuksellista, ”yksittäistapaus”. Niinpä kun eläinrääkkäyksestä tehdään säännöllistä ja järjestelmällistä, se lakkaa määritelmällisesti olemasta eläinrääkkäystä ja muuttuu ”lailliseksi elinkeinoksi”. Järjetön muuttuu järkeväksi, epänormaali normaaliksi. Tämä käy helposti.

Eläinteollisuuden vikana on sen kyyninen tarkoitushakuisuus ja rationaalisuus, juuri se, että se on ”järjestelmä”. On luotu tilanne, jossa on aina tapettava. Se tekee vääryydestä pysyvää ja väistämätöntä, arkirutiinia. Näin on päästy näpelöimään todellisuuden ”koodia”, sitä ideologista taustaprosessia, joka tuottaa meille normaaliutta.

Twitterissä tapaamani teurastaja ei voi sitä muuttaa. Hän ei osaa koodata. Hän on vain ratas, yksi huomaamaton komponentti isossa koneessa. Hän jatkaa työtään kylmästi ja mekaanisesti, pohjimmiltaan yhtä alistettuna kuin siat, jotka koneeseen syötetään elävinä ja josta ne tulevat palasina ulos. Säälin molempia, molemmat ovat kohtalontovereitani. He ovat väkivallan keskipisteessä, itse seison jossain ulkokehillä. Kukaan ei ole vapaa ”maailmanjärjestyksestä”, jota reilut sata vuotta sitten jossain Chicagossa ruvettiin rakentamaan.

Mutta miten ihmeessä se onnistuttiin luomaan! Kuka sen teki?

Tästä havainnosta nousevat esiin tärkeät kysymykset, jotka ikävä kyllä ovat myös aidosti vaikeita.

Olisiko palattava väkivaltateollisuuden lähteille? Pitäisikö yrittää samastua länsimaissa silloin virinneisiin ja levinneisiin unelmiin ja ajatuksiin? Mihin halpaan silloin mentiin? Ehkä ”valtakirja” annettiinkin silloin uudelle sähkö- ja öljykäyttöiselle tekniikalle, ei niinkään sen käyttäjille? Modernin ajan pyövelit ovat pikemminkin koneenkäyttäjiä kuin likaisen työn tekijöitä. Ekologiassa puhutaan paljon vääristyneestä ”luontosuhteestamme” ja sen uudistamisen välttämättömyydestä. Mutta luontosuhde on toisin ajateltuna lähinnä tekniikkasuhde. Olemme yhä lumoutuneet modernin tekniikan tehosta ja voimasta. Teollisessa vallankumouksessa on yhä uutuudenviehätystä. Siksi annamme tekniikalle vallan polkea luonnon jalkoihinsa, niin kuin alistamme tunteemme järjelle. Tekniikka – tuo järjen, suunnittelun, matematiikan ylevä hedelmä – on viimeiset pari sataa vuotta ollut meidän herramme. Miten saisimme vallan takaisin omiin käsiimme? Miten saisimme omat tunteemme takaisin, niin että voisimme sanoa: ”Pidän eläimistä, vihaan tappamista” – eikä siihen tarvitsisi lisätä mitään sarkastista, kyynistä tai realistista huudahdusta, mitään aikuismaista roskaa teurastajan ammatin tarpeellisuudesta?

Antti Nylén

Nylénin kuva: Meri Björn