Pikkulapsena luin usein Beatrix Potterin satukirjaa Petteri Kaniini.

Petteri on oikean villikaniinin näköinen ja kokoinen, mutta hän pukeutuu siniseen pikkutakkiin. Petterin äidillä on nilkkoihin asti ulottuva leninki ja essu, ja asioilla käydessään hänellä on mukanaan sateenvarjo ja kori, johon voi laittaa leipurilta haetun limpun. Petterin siskoilla on ulkoiluvaatteina punaiset viitat.

Petteri on vintiö, joka äidin kieltoja kuuntelematta säntää verottamaan herra McGregorin vihannespuutarhaa – silläkin uhalla, että Petterin isä on aikoinaan leivottu rouva McGregorin kaniinipiirakkaan. Tarinassa Petteri joutuukin jahdatuksi, pääsee pakoilujen jälkeen livahtamaan kotiin ja joutuu rangaistukseksi sänkyyn peiton alle ilman illallista. Kaniinirouva keittää vilustuneelle pojalleen kamomillateetä.

Potterin tarina on klassikkosatu ehkä enemmän sievien, yksityiskohtaisten kuvitustensa kuin kirjallisten ansioittensa vuoksi. Omaan mieleeni se on jäänyt, koska jo viisivuotiaana muistan pohtineeni tarinan omituisuutta.

Kun herra McGregor käräyttää Petterin kasvimaalla, tämä seisoo kuvassa kahdella jalalla messinkinappinen takki yllään. Kirmatessaan pakoon Petteri hukkaa kenkänsä, saa siksi ikään kuin luvan juosta nelin jaloin, mutta takertuu vaatteistaan rastasverkkoon. Vain pujahtamalla pois takistaan kaniininuorukainen selviää pakosalle.

”Mitä herra McGregor mahtoikaan ajatella!” muistan lapsena miettineeni. ”Eikö hän yhtään ihmetellyt, miksi kaniinilla oli vaatteet?” Pohdin, miksi Petteri ylipäätään alkuun juoksi kahdella jalalla ja miksi hän piti kenkiä, jos neljällä jalalla ja ilman niitä pääsi nopeammin, tai miksi hänellä oli takki, kun siitä oli pelkkää haittaa. Kaikkein kauhistuttavin oli tämä ajatus: ”Jos kerran Petterillä oli vaatteet ja kaniiniperheellä on pesässään liesi ja huonekaluja, miten on mahdollista että rouva McGregor teki heidän isästään ruokaa? Eikö herra McGregor koskaan kertonut vaimolleen, että heidän lähistöllään asuvat kaniinit ovat ihan niin kuin ihmisiä?”

Saduissa on aivan tavallista, voisi sanoa jopa valtavirtaa, että eläimet inhimillistetään. Monet rakastetuimmista lastenkirjoista sisältävät eläinhahmoja, jotka ihmismäisen pukeutumisen ohella asuvat taloissa ja vaikkapa ajavat autoilla. Aku Ankan hahmojen eläinluonne hämärtyy lukijalta oikeastaan täysin.

C.S. Lewisin Narnia-kirjasarjassa esiintyy kinkkua aamiaiseksi syövä majava. Majavaperheen pesässä on jopa ompelukone. Narniassa on nimittäin Puhuvia Eläimiä – niiden asemaa korostetaan usein isoilla alkukirjaimilla. Kirjasarjan edetessä voi lukea muun muassa kohtauksen, jossa teoksen ihmissankarit lähtevät metsästämään, ja kertoja erikseen huomauttaa, etteivät jahdin kohteena tietenkään ole puhuvat eläimet. Toisessa tarinassa päähenkilöt saavat vasta ateriansa lopetettuaan kuulla, että raaka-aineena on ollut puhuva hirvi. Kertoja toteaa, että heidän kauhunsa oli yhtä suuri kuin jos he olisivat tietämättään syöneet vauvan.

Eläinoikeuksien ja lajismin näkökulmasta nämä eläinfiktiot ovat hyvin kiinnostavia. Eräs elementti tuntuu toistuvan monissa teoksissa: tietyt pelisäännöt tai rajanvedot sille, milloin ja miten eläimiä kohdellaan ihmisen verrokkeina.

Beatrix Potterin itse kuvittamasta teoksesta näkee selvästi Petterin ja hänen perheensä kaksijakoisen elämän. Osassa kuvista kaniinit on kuvattu ilman asusteita, hyvinkin lajilleen tyypillisissä asennoissa ja tilanteissa. Kotikohtauksissa taas näyttää siltä, että tekijä ei ole oikein osannut päättää, onko esimerkiksi astiat tehty jossakin kaniinien omissa kodintarviketehtaissa vai ovatko ylisuuret kulhot vaikkapa ihmisiltä kähvellettyjä teekuppeja. Lapsuudessani minua häiritsi tämäkin: missä oli tarinan johdonmukaisuus? Oliko kaniineilla tuossa satumaailmassa oma kulttuuri vai olivatko ne lähteneet vain matkimaan ja ottamaan käyttöönsä ihmisen toimintaa ja tarve-esineitä? Ja jos olivat, niin miksi? Ihmisethän olivat vihollisia. Ja mitä perustavanlaatuista vikaa oikeassa kaniininelämässä sitten oikein oli, kun Petterin perheen piti alkaa jäljitellä ihmisiä ja kypsentää ruokansa ja juoda teetä?

Mutta nehän ovat herranen aika satuja, kuulen korvissani vastaväitteen. Eihän niiden ole tarkoituskaan olla totta. Niin kuin itse sanoit, lapsikin ymmärtää ettei kaneilla oikeasti ole vaatteita.

Aivan. En missään nimessä väitä, että satujen pitäisi noudattaa naturalismin ja luonnontieteen lakeja. Sadun tarkoitus onkin esittää maailma ihmeen ja mahdottomuuksien kyllästämänä, siksi juuri se on satua. On paljon harvinaisempaa, että vain eläinten kieli, ajatteluprosessit ja motiivit inhimillistetään ja muuten eläin kuvataan edes jotakuinkin lajityypillisesti käyttäytyvänä – kuuluisin esimerkki lienee Richard Adamsin Ruohometsän kansa, sattumoisin kaniineista kertova sekin.

Silti olen kirjallisuuden tuottajana miettinyt, voisiko tällaisilla triviaalin oloisilla asioilla kuin sadun ja toden suhde olla oikeasti väliä. Kirjallisuus – ja myös muu fiktiotuotanto, kuten elokuvat ja televisiosarjat – ovat kulkeneet pitkän matkan, mitä tulee asenneasioihin. Ajatellaanpa vaikka sitä, miten fiktiot ovat kohdelleet muita etnisiä ryhmiä kuin valkoihoisia. Miten kapean roolin fiktiot ovat antaneet, ja antavat edelleen, naisille tai sukupuolivähemmistöille. Miten fiktiot ovat harrastaneet kulttuurista appropriaatiota tai niiden tekijät päättäneet, mikä tapa on oikeanlainen tapa elää – vaikkapa luonnonuskoinen alkuperäiskansa muuttuu tarinassa oitis laadullisesti paremmaksi, kun se alkaa tunnustaa länsimaista uskontoa.

Eläinfiktioiden asennetaso tuntuu aivan samalta. Kun eroat meistä liikaa, sinua kohdellaan alempana tai omaisuutena. Mitä enemmän olet niin kuin me, sitä enemmän arvoa sinulla on.

Olet melkein vertaisemme, jos puhut samaa kieltä.

Voimme samaistua sinuun ja arvostaa sinua ja jännittää puolestasi, kun pukeudut takkiin, tai kun autat ihmistä hänen pyrkimyksissään (kuten urhea paimenkoira Lassie tai viisas delfiini Flipper), jaat ihmisten kanssa jonkin tunnistettavan käytösmallin (kuten kunnianhimoinen, lammaspaimeneksi halajava Babe-porsas), tai kun muistutat ulkoisesti paljonkin meitä, mutta riittävän koomisesti (kuten Tarzanin uskollinen sidekick Cheetah).

Ihmislajin kanssa kommunikointi ja siitä seuraava ihmisen avustaminen, tavalla tai toisella, on hyvin useassa eläinfiktiossa juuri se kynnys joka on ylitettävä eläimen arvostamiseksi.

Mietinkin, mitä malleja annamme fiktiossa ja erityisesti lapsille eläinten arvosta ja merkityksestä, kun niitä inhimillistetään suoranaiseen naurettavuuteen asti. Miten Petteri voisikaan pysyä piilossa ihmisen silmiltä, kun hänellä on päällään kirkkaansininen takki, siskokaniinien punaisista viitoista puhumattakaan? Petteri haluaa syödä herra McGregorin viljelemiä vihanneksia, vaikka kaniinien kuuluisi sen sijaan käydä kiltisti hakemassa kaniinileipomosta limppuja. Tai – Narnian maailmaan mennäkseni – jos eläimen puhetaito ei ole ollut tiedossa, niin sen voi vahingossa metsästää ja syödä suihinsa. Olisiko Narniassakin, vaikkapa nälänhädän vallitessa, kuitenkin sallitumpaa teurastaa ruoaksi puhuva peura kuin ihmislajitoveri?

Eläinsatuja esiintyy ymmärtääkseni kaikissa kulttuureissa. Eläimiin liitetään niissä poikkeuksetta inhimillisiä attribuutteja. Niitä kohtaan tunnetaan sympatiaa tai huvittuneisuutta. Ne toimivat metaforina ja peileinä omalle käytöksellemme: tunnistamme hyvin itsessämme Aisopoksen ketun reaktion muka happamiin marjoihin tai Babe-possun tarpeen murtautua ikiaikaisesta, ahtaasta roolista. Ne ovat meille naurutalon peili: sieltähän me itse katsomme takaisin, vähän vääristyneinä vain.

Näin eläimistä tehdään fantasiaa ja viihdettä ihmisen palvelukseen. Fantasiaeläimet ovat aivan eri asia kuin oikeat eläimet. Oikeita eläimiä vangitaan häkkeihin, kidutetaan, teurastetaan, pidetään pakkotyössä, ne ovat omaisuutta. Oikeat eläimet ovat liharobotteja, ne ovat pelkkä resurssi: turkiksia, maitoa, kinkkua, lihasvoimaa, joskus seuralaisia ja tovereita, mutta silloinkin mitä vaivaisemmiksi jalostettuja, sitä arvokkaampia esineitä. Oikea villieläin on useimmiten silkka uhka: pelottava peto tai myrkyllinen käärme.

Fantasiaeläimet taas puhuvat, pukeutuvat, käyvät koulua, ajavat autoa, leipovat kakkuja, tuntevat romanttista rakkautta ja ammatillista kunnianhimoa. Inhimillistäminen ei rajoitu nisäkkäisiin, vaan ulottuu kaloihin ja hyönteisiin asti. Valistunut lapsi tuntee näitä tarinoita lukiessaan epämääräistä noloutta, kun muurahaispesässä häärää selvästi miehisiä työläisiä tai kalalla on jälkeläisiinsä tiiviit perhesuhteet. Itse muistan miettineeni lastenkirjojen epätieteellisiä detaljeja kummastuneena: eivätkö kaikki aikuiset tiedäkään, millaista muurahaispesän elämä oikeasti on?

Ja miksi meillä on niin valtava hinku vääristellä satukertomuksiin eläinten omia tapoja elää luonnossa, vaikka monesti oikea tieteeseen pohjaava näkemys vaikkapa muurahaispesän elämästä on ainakin omasta mielestäni sata kertaa kiehtovampi kuin sen asettaminen ihmisyhteisön vain kevyesti naamioiduksi kuvaksi? Mitä pienempien lasten kirjoista on kyse, sitä kiihkeämmin eläimiä niissä inhimillistetään. Emmekö usko lastemme älyyn? Luulemmeko, että lapsi oppii jotenkin paremmin arvostamaan eläimiä ja luontoa, jos villikaniemo näytetään häärimässä puuropadan ääressä tai hirvellä on silmälasit?

Toisaalta olen seurannut innolla ja kiinnostuksella sellaista lastenfiktioita, jossa luontoon ja eläimiin suhtaudutaan jotakuinkin sellaisina kuin ne ovat, esimerkkinä vaikkapa Jukka Parkkisen Korppi-kirjat, joissa myös otetaan eläimen näkökulmasta kantaa ihmisen toimiin. Ernest Thompson Setonin eläintarinat, joissa eläimet käyttäytyvät kuten eläimet, olivat lapsena lempilukemistani – samoin Yrjö Kokon Pessi ja Illusia, jossa vain päähenkilöt olivat fantasiaolentoja. Olisin lapsena kiihkeästi janonnut lisää tällaisia fiktioita. Totta kai katse eläimiin on noissakin kirjoissa edelleen ihmisen, eihän se muuta voisi ollakaan, ja käytösmallit, tunteet ja päämäärät ovat meiltä kopioituja, mutta eivät Setonin ja Kokon eläimet sentään käyttäneet pesissään ompelukoneita.

Eläinten inhimillistämisen saduissa voisi kuvitella hälventävän ihmisen ja eläimen välille vedettyä jyrkkää rajalinjaa, mutta itse asiassa se vain terävöittää sitä. Kun eläinten kognitiiviset kyvyt tarinoissa nähdään vain omien määritelmiemme kautta – puhuvatko ne? käyttävätkö ne teknologiaa? onko niillä inhimillisen kaltaisia arvoja, moraalia, rakkautta? – jätetään samalla eläinten meistä eroavat, mutta arvokkaat kyvyt näkymättömiin. Näin pystymme huolettomasti edelleen jakamaan eläimet söpöihin, samaistuttaviin fantasiaeläimiin ja liharobotti-resurssieläimiin. Onko tärkeätä pitää älykkäät ja tuntevat eläimet edelleen silkkana satuna, koska vastakkainen näkökulma saattaisi vaikuttaa liikaa tehotuotantoasenteisiimme?

En missään nimessä ole nousemassa barrikadeille kieltääkseni tai sensuroidakseni Petteri Kaniinin tai Narnian tarinoiden kaltaisia julkaisuja. Mutta minua kiinnostaa kovasti, miten fantasiaeläinten traditio toimii esimerkkinä kulttuurissa syvällä olevista asenteista muuta luomakuntaa kohtaan, ja miten tämä traditio näyttää määrätietoisesti toimivan niitä säilyttääkseen.

 

Johanna Sinisalo

 

Johanna Sinisalon kuva Katja Lösönen