Johanna Sinisalo pohti ansiokkaasti Eläimiksi-blogin vieraskynässä lastenkirjallisuuteen vakiintunutta, perin kummallista tapaa esittää muunlajiset eläimet ihmisten vaatteissa, kodeissa ja askareissa täysin ongelmattomasti, ikään kuin kahdella jalalla kävelevissä ja ihmiskieltä puhuvissa ei-ihmiseläimissä ei olisi mitään outoa.

Eikä tavallaan olekaan. Tällaista ihmispiirteiden liittämistä johonkin ei-inhimilliseen olentoon, esineeseen, ilmiöön tai kuvitteelliseen kohteeseen kutsutaan antropomorfismiksi. Se lienee ilmiönä yhtä vanha kuin ihminen itse, sillä ihminen on aina sidottu omaan inhimilliseen tapaansa hahmottaa maailmaa. Antropomorfismi tuntuu uppoavan erityisesti lapsiin, joiden myös tiedetään elollistavan elottomia esineitä.

Kuten Sinisalo, minäkin vaikutuin lapsena Beatrix Potterin kirjoista, mutta olin pikemminkin ihastunut hänen tarinoihinsa, ennen kaikkea niiden eläinkuviin ja – myönnetään – vaatteisiin. On mahdotonta sanoa, loivatko Potterin tarinat mielikuvitusmaailmani vai antoivatko ne sisäsyntyiselle eläin- ja luontosuhteelleni sytykettä, mutta etsin pieniä ovia, kengänjälkiä ja eläinystäviä satakuntalaisista metsistä, niityiltä ja ojienvarsilta ja epäilemättä niitä löysinkin. Sadulla ja todella ei ollut tarkkaa rajaa – kuten ei Potterin kirjoissakaan.

Antropomorfismi tuntuukin viehättävän toisia, ja toisia se työntää luotaan. Sen vastaanottoa olisi tärkeää tutkia etenkin lasten keskuudessa. Osaako lapsi yhdistää vaatetetut eläinhahmot kirjallisuudenulkopuolisiin lajitovereihinsa? Mieltääkö lapsi esimerkiksi Nils Holgerssonin ihmeellisen matkan villihanhet todellisten villihanhien kaltaisiksi mutta Richard Scarryn Touhulan kissat, koirat ja virtahevot ihmisiksi, jotka näyttävät ulkoisesti eläimiltä? Se, missä kohtaa raja ylittyy, olisi tärkeä tieto lasten omaksuman empatian kannalta.

Paljon enemmän tiedetään kuitenkin siitä, miksi lastenkirjat ovat täynnä inhimillistettyjä eläimiä. Olen kirjoittanut aiheesta Virikkeitä-lehden numerossa 2/2019. Kriittisen eläintutkimuksen näkökulmasta keskeistä onkin eläinhahmojen nauttima herkeämätön suosio lastenkirjallisuudessa. Oppineet miehet nimittäin pitivät ns. haltiatarsatuja arvottomina vuosituhansien ajan, mutta ylenkatse ei milloinkaan kohdistunut faabeleihin, opettavaisiin eläinsatuihin, jotka ovat aina nauttineet älymystön suosiosta (Apo, 2018, 18).

Mutta miksi? Ainakin osaselitys lienee se, että muunlajiset eläimet paitsi opettavat ja kasvattavat moraalia myös ilahduttavat ja huvittavat. Tämän vuoksi kasvatusfilosofi John Locke halusi lapsille eläimiä, kotiin ja kirjoihin. 300 vuotta Locken jälkeen psykologi Gail F. Melson onkin todennut, että lasten oletetaan pitävän eläimistä siinä missä jäätelöstäkin (2001, 3). Harvoin kuitenkaan mietitään, miksi näin on.

Biologi E. O. Wilsonin selitys on biofilia (1986), ihmisten geneettinen rakkaus kaikkea muuta elävää kohtaan, joka on syntynyt vuosimiljoonien kuluessa ja joka vaikuttaa meissä edelleen. Kyse on evoluutiosta; olemme saaneet suojaa, seuraa ja ravintoa rehevästä luonnosta. Eläinrakkaus ja muunlajisiin kohdistuva empatia ovat siis juurtuneina syvälle ihmisyyteen.

Vaikka muista eläimistä välittäminen on osa ihmisyyttä, elämämme perustuu monin tavoin eläinten vahingoittamiseen ja tappamiseen. Tästä kognitiivisesta dissonanssista, lihansyöjän paradoksista tai akrasiasta on kirjoitettu jo paljon, ja omassa tutkimuskohteessani, lastenkirjallisuuden tavoissa kuvata syötäväksi kasvatettavia eläimiä, se on suorastaan kaiken esittämisen perusta. Ruoaksi päätyvät eläimet halutaan yleensä kuvata siten, että heidän kirjallisuudenulkopuolisia lajitovereitaan olisi mahdollisimman helppoa syödä. Nämä eläimet kuvataan onnellisiksi ja huolettomiksi otuksiksi, jotka elämänmittaisen kesän jälkeen nukkuvat pois muuttuen ihmisten ravinnoksi ilman verenvuodatusta. Toinen vaihtoehto on esittää nämä eläimet niin vähäarvoisina, vastenmielisinä ja tyhminä, ettei muunlainen kohtalo heille kuulukaan. Esittämistavoilla on merkitystä, kuten Sinisalokin todistaa.

Eläimiin kohdistuvan julmuuden vastustaminen ja ei-ihmiseläinten asemaan asettuminen kuuluivat tiiviisti 1700-luvulla syntyneeseen lastenkirjallisuuteen varsinkin englantilaisella kielialueella. Lasten empatiaa herättelivät antropomorfisoidut, puhuvat eläimet, jotka kertoivat kokemistaan kärsimyksistä. Lastenkirjallisuus saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että seuraavalla vuosisadalla eläinsuojeluliike ja -lainsäädäntö saivat alkunsa Euroopassa. Erityisesti Anna Sewellin kirjoittaman Uljaan Mustan (1877) katsotaan konkreettisesti parantaneen hevosten asemaa ja kohtelua.

Tuotantoeläimet jätettiin sujuvasti empatian ulkopuolelle, sillä heitä haluttiin syödä vastedeskin.

1700-luvun lastenkirja puhui ei-inhimillisten eläinten ominaisuuksista kuten surusta, kiintymyksestä ja persoonallisuuseroista, joiden olemassaolo on voitu todistaa vasta viimeisten vuosikymmenten aikana. Näin eläintutkimuksen tuottama tieto siirtää, kaventaa ja häivyttää rajaa inhimillistämisen ja ei-ihmisen eläimyyden välillä. Valitettavan usein yhteisesti jaetut piirteet kuitataan yhä edelleen inhimillistämisenä.

Antropomorfismilla onkin huono maine. Sitä pidetään naiivina, epätieteellisenä ja sentimentaalisena.

Toisinaan antropomorfismia halutaan välttää tieteellisyyden ja objektiivisuuden saavuttamiseksi kaikin keinoin, jolloin luisutaan kohti mekanomorfismia, koneistamista. Esimerkiksi Patricia Ganea (2014) halusi tutkimusryhmineen selvittää, mitä 5-vuotiaat lapset oppivat eläimistä kuvakirjojen perusteella, joissa on antropomorfismin piirteitä joko tekstin tai kuvan tasolla tai sekä että. Ganean työryhmä totesi, että runsaalla antropomorfismilla (jossa esimerkiksi lintu nukkuu ihmissängyssä piippalakki päässä) voi olla vaikutusta siihen, kuinka hyvin lapsi oppii oikeista eläimistä, varsinkin jos antropomorfismia on sekä tekstissä että kuvassa.

Tutkimuksessa kysyttiin lapsilta muun muassa, puhuvatko eläimet tai onko eläimillä ystäviä. Oikeana pidetty vastaus kysymyksiin oli kielteinen. Eläinten käyttäytymistiede ei kuitenkaan kyseenalaista muunlajisten eläinten kykyä solmia ystävyyssuhteita, ja esimerkiksi moni hevosten ja lehmien kanssa aikaa viettänyt tuntee ilmiön omakohtaisesti. Myös muunlajisten puhe, tai viestintä, on melko tavanomainen tutkimuskohde.

Tällainen pyrkimys välttää antropomorfismia, ja kuten Ganea et al. kirjoittaa, antroposentrismiä eli ihmiskeskeisyyttä, johtaa siihen, että eläin nähdään viettien ja vaistojen varassa toimivana mekanismina tai lihanpalana. Samalla vahvistetaan toisenlaista antroposentrismiä, nimittäin ajatusta, että vain ihminen kykenee monimutkaisiin ja syvällisiin kognitiivisiin ja emotionaalisiin toimintoihin.

Kirjallisuudentutkimuksessa John Simons (2002, 115–172) on jakanut antropomorfismin kahteen luokkaan: triviaaliin ja vahvaan. Triviaalia antropomorfismia edustaa vaikkapa tiskiainemainos, jossa pesuainepisaralle on piirretty kädet, jalat ja ihmisen kasvot. Myös ulkoinen antropomorfismi, kuten vaatteet ja ei-inhimillisten olentojen käyttämät astiat ja ajoneuvot ovat ainakin osittain triviaalia muotoa, joihin voi kuitenkin sekoittua myös vahvaa antropomorfismia.

Simonsin oma esimerkki triviaalista antropomorfismista on juuri Beatrix Potterin tuotanto, mutta Potter-tutkijat ovat painottaneet monimutkaisempia tulkintoja. Vaikka Potterin teoksissa ei ole suoraa luonnonsuojelullista viestiä, Potter omisti aikuiselämänsä rakastamansa Englannin Järviseudun suojelemiseen. Myös hänen teoksensa on tulkittu muodostavan mikrokosmoksen, joka osoittaa Järviseudun luonnon ja eläimistön oman, ihmisyhteisöön verrattavan sisäisen arvonsa ja rikkautensa.

Paljon huomiota on kiinnitetty Potterin tapaan pukea eläinhahmoilleen vaatteita, joista eläimet jossakin vaiheessa vapautuvat. M. Daphne Kutzer (2013) lukee vaatteet Potterin keinoksi käsitellä aikakautensa pintapuolista ja ulkokullattua tapakulttuuria kankeine vaatteineen ja kömpelöine käyttäytymisetiketteineen. Potterin teoksissa nimenomaan aikuiset eläimet pukevat, jopa pakottavat, poikasensa vaatteisiin. Osa hyväksyy vaatteet, päähenkilöt useimmiten eivät. Vaatteiden riisuminen on yleensä pakollista, jotta eläinpoikanen voi selviytyä tukalasta tilanteestaan, mutta yhteiskunta (tai eläinyhteisö) suhtautuu vaihtelevasti näihin naturalisteihin.

Täti Sirosorkalla on kahdeksan villiä porsasta, jotka pitää lähettää maailmalle. Äiti ohjeistaa lapsiaan: ”Varo pyhäpukuasi ja muista niistää kärsäsi – varo ansoja ja etenkin kanaloita, ettet päädy pekoniksi munien kera” (Potter, 2005, 286). Beatrix Potterin kuvitus tarinaan Pauli Possusta (1913).

Potterin asuihin ja tapoihin kohdistama kritiikki ja rajanveto voidaan nähdä myös vahvana antropomorfismina. Simonsin määritelmän mukaan se haastaa ihmisen ja eläimen välistä rajaa ja osoittaa kahtiajaon liian ahtaaksi ja virheelliseksi. Potterin eläintarinoissa nelijalkaiset ja turkilliset eläinlapset kultivoidaan samaan tapaan kuin Beatrix Potterin ajan viktoriaaninen yhteiskunta kohensi ihmislapset eläinasteelta ihmisten tavoille. Kohteliaisuudet ja krumeluurit erottivat aikuiset ihmiset lapsista, mutta pohjimmiltaan myös eläimellisestä olemuksesta.

Potter tuntuu kysyvän, onko ihmisyys vain tällaista pintaa ja toisaalta, onko se hyväksi. Selvää vastausta hän ei anna, samoin kuin Potter Kutzerin mukaan kamppaili hienostokasvatuksensa ja maanläheisen luonteensa ristiriidassa äitinsä kuolemaan saakka.

On kuitenkin todettava, ettei Potter missään nimessä ollut eläinoikeushenkinen, vaan myöhemmällä iällä hänestä tuli intohimoinen maatalousyrittäjä ja lampuri. Oivallinen esimerkki Potterin eläinasenteista onkin luettavissa tarinassa Rosina Ankkasesta (1908), jossa maatilan emäntä ja kettu asetetaan kyllä samalle viivalle ankan luontaisina vihollisina, mutta ankkaa ”äidillisesti” hoivanneella emännällä on kettua suurempi oikeus ankan muniin ja lihaan kuin villillä petoeläimellä.

Rosina pukee viitan ja hilkan ylleen vasta, kun lähtee pois maatilalta ja luopuu vaatteista palatessaan takaisin. Vaatteilla aikuiset eläimet pyrkivät saavuttamaan subjektiutta kotinsa ulkopuolella, mutta eivät pääse eroon kakkosluokan kansalaisuudesta; esimerkiksi kahdella jalalla kulkevia, vaatetettuja sikoja neuvotaan aina välttämään paikkoja, joissa he voisivat päätyä pekoniksi.

Potterin antropomorfismi etäännyttääkin lasta tarinaan upotetusta väkivallasta ja kuolemanvaarasta – siitä, että me ihmiset syömme toisten lasten äitejä, isiä ja tätejä – samaan tapaan kuin lastenkirjallisuudessa usein turvaudutaan eläinhahmoihin kirjoitettaessa vakavista ja vaikeista asioista.

Antropomorfismi voi myös olla keino puhua eläimyydestä ihmisen kielellä. Esimerkiksi jalomielinen ja sivistynyt Uljas Musta on mitä hyveellisin gentlemanni, joka ei diskriminoi ihmisiä ihonvärin, sukupuolen, varallisuuden tai kehon ominaisuuksien perusteella, sillä niillä ei ole Uljaalle Mustalle mitään merkitystä (ellei ihminen omilla toimillaan anna hevoselle syytä uskoa toisin) – niin kuin ei muillekaan hevosille. Juuri tätä ihailemme ja arvostamme hevosissa.

Vaikka suhtaudun antropomorfismiin jokseenkin myönteisesti, tutkimusintressini kohdistuu nimenomaan muunlajisten eläinten eläimyyden kuvaukseen. Olemassa olevien teoretisointien mukaan eläimyyden kohtaaminen voisi lisätä ymmärrystä ja empatiaa taideteoksen kokijan ja taiteenulkoisten eläinten välillä. Runoudentutkija Randy Malamudin (2003, 47–49) muunlajisten eläinten esteettis-eettisissä kuvaamisen kriteereissä korostuu ajatus, että ensimmäiseksi on karistettava kulttuurisesti vakiintuneet esittämistavat (pahat sudet, uskolliset koirat ja tyhmät lampaat) ja tunnustettava, että emme tunne muita eläimiä kovinkaan hyvin.

Malamud ehdottaa ei-ihmiseläimen kuvaamista toimijana, itseisarvoisena subjektina omassa ympäristössään, mutta huomauttaa, että joskus voi olla perusteltua osoittaa myös se kärsimys ja tuho, jota ihminen aiheuttaa. Malamud tarkoittaa ympäristön vahingoittamista, mutta lisäisin, että muunlajisiin kohdistuu henkilökohtaista haittaa vangitsemisen, jalostamisen, ruokinnan ja jopa silpomisen muodossa.

Ei-ihmismielen esittämistä kirjallisuudessa tutkinut David Herman (2012, 93–119) toteaa saman kuin Malamud; jokainen eläin on omassa luontaisessa ympäristössään yhtä kykenevä toimija kuin ihminen omalla mukavuusalueellaan.

Malamud ja Herman ehdottavat vaihtoehtoisia tapoja tunnistaa ei-ihmisen subjektius; aina ei ole pakko pukeutua ihmisvaatteisiin ja puhua ihmiskieltä, jotta olisi tärkeä. Samaan hengenvetoon on toisaalta todettava, että todellinen maailma ei pyöri tällä tavalla, vaan täällä muunlajisten on kyettävä todentamaan oma arvonsa riittävän ymmärrettävästi ihmisille. E.B. White eksplikoi tätä kirjassaan Lotta ystäväni (1952), jossa Lotta-hämähäkki kirjoittaa ihmiskielellä verkkoonsa Vilpuri-sikaa ylistäviä sanoja, jotta ihmiset oivaltaisivat, kuinka suurenmoinen persoona Vilpuri on. Toinen keino olla ihmisen silmissä arvokas on koirallistua, muuttua koiran kaltaiseksi, kuten vaikkapa Babe-possu ja Eemelin Possuressu tekevät.

Pullonkaulana on eläinten kognitio- ja käyttäytymistieteiden tutkimustulosten huono suodattuminen lastenkirjallisuuteen. Vain dinosaurusten kohdalla on sääntö eikä poikkeus, että uusin tutkimustieto muinaisliskojen emotionaalisista, kognitiivisista ja sosiaalisista kyvyistä popularisoidaan myös lapsilukijoille.

Antropomorfismia pitää ehdottomasti myös haastaa tutkimuksella. Se ei saa muuttua vankilaksi, kuten on käynyt vaikkapa delfiineille, joiden leukaperien rakenne saa heidät näyttämään hymyileviltä, vaikka olisivatkin onnettomia. Lasten kuuluu tietää, että koira nauttii enemmän metsälenkeistä kuin halauksista ja että kanan mieluisin nukkumapaikka ei ole orsi vaan puun oksa.

Tässä riittää työsarkaa sekä nykypäivän tutkijoille että taiteilijoille.

Eläimyyden kohtaaminen palauttaa meidät kuitenkin takaisin alkuun, antropomorfismiin. Avoimin mielin suunnattu kunnioittava ja ideaalitapauksessa tuoreella tutkimustiedolla vahvistettu katseemme muihin eläimiin kehystetään aina omalla ihmisyydellämme. Nähtäväksi jää, kuinka paljon sekä (lasten)kirjallisuuden että yhteiskunnan pitää muuttua, ennen kuin kirjassa voidaan kertoa esimerkiksi sellainen tutkimustietoon pohjautuva seikka, että Vilpurin tosielämän vastine on potentiaalisesti älykkäämpi kuin lapsi, jolle kirjaa luetaan.

Marianna Koljonen

Marianna Koljonen on yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija, jonka tutkimusaihe ovat tuotantoeläimet lastenkirjallisuudessa.

Lähteet:

Satu Apo, 2018: Ihmesatujen historia: näkökulmia kirjailijoiden, kansankertojien ja tutkijoiden traditioon. Helsinki: SKS.

Patricia Ganea et al., 2014: ”Do Cavies Talk? The effect of anthropomorphic picture books on children’s knowledge about animals.” Frontiers of Psychology, 5:283. https://www.frontiersin.org/article/10.3389/fpsyg.2014.00283

David Herman 2012: “Toward a Zoonarratology: Storytelling and Species Difference in Animal Comics.” Teoksessa Narrative, interrupted : the plotless, the disturbing and the trivial in literature. Toim. Laura Karttunen, Markku Lehtimäki ja Maria Mäkelä. Berlin: Walter DeGruyter.

M. Daphne Kutzer, 2013: Beatrix Potter. Writing in Code. Hoboken : Taylor and Francis.

Randy Malamud, 2003: Poetic Animals and Animal Souls. New York: Palgrave.

Gail F. Melson, 2001: Why the Wild Things Are. Animals in the Lives of Children. Cambridge: Harvard University Press.

John Simons, 2002: Animals, literature and the politics of representation. Basingstoke : Palgrave Macmillan.

E. O. Wilson, 1986: Biophilia. The human bond with other species. Cambridge: Harvard University Press.