Joulun kulttuuriseen käsikirjoitukseen ei kuulu pimeys tai varsinkaan yhteiskunnallisilla epäkohdilla synkistely. Jaettu juhla kietoutuu tähtien tuikkeeseen, kulkusten välkkeeseen ja hankien kimmellykseen. Lunta tuiskuaa lakkaamatta myös elintarvikekonserni Saarioinen Oy:n Joulutarinassa.

Joulutarinan puitteina ei ole satunnainen kerrostalo vaan tykkykuusten ja tuntureiden ympäröimä mökki. Kauas jää kavala maailma, jossa tummanpuhuvalta taivaalta vihmoo vettä ja ihmiset heittäytyvät hankaliksi ruokapöydässä. ”Päivä, jolloin koko Suomi syö samaa ruokaa”, on koittanut.

Konserni kertoo valmistaneensa ”suomalaisten jouluruoat” yli 60 vuoden ajan ja oppineensa tuntemaan, ”mikä joulussa on tärkeintä: yhdessäolo”. Joululaatikoista on tehty laktoosittomia ja gluteenittomia, ”jotta tänä jouluna aivan kaikki voisivat nauttia yhteisistä jouluherkuista juhlapöydän ääressä”.

Päällisin puolin mainos kuulostaa kutsulta maailmoja syleilevään yhteisöllisyyteen. Edes laktoosi-intolerantikon tai keliaakikon ei tarvitse viettää jouluiltaa vatsa mouruten saati noutaa erikoisruokaa keittiöstä. Pikku poikkeamineenkin heitä suvaitaan; heille suodaan istumapaikka yhteisessä pöydässä. Kun kuulee sanottavan aivan kaikki, on kuitenkin paikallaan kysyä: ketkä kaikki? Millainen yhteisö mainokseen kuvatun lanttulaatikon ympärille rakentuu?

”Saarioisten äidit” ovat tehneet kaikkensa, jotta kaikki voisivat nauttia yhteisistä jouluherkuista, mutta konditionaali jättää portin raolleen vapaalle tahdolle. Uhmaako joku kehotusta käydä pöytään? Tuleeko joku lausuneeksi lumouksen rikkovat sanat: sisältääkö tämä maitoa tai kananmunaa?

Joulutarinan jatkeeksi on helppoa kuvitella, kuinka pahastuneet kokit katsovat kaukaisuuteen kädet puuskassa. Loukkaantumisen syytä tuskin tarvitsee ääneen lausua: laatikot eivät sittenkään kelvanneet ihan kaikille.

”Saarioisten äidit” eivät ole niitä äitejä, jotka lapsen ryhdyttyä vegaaniksi jättävät pidemmittä puheitta maidon ja munat pois laatikoistaan. Puhumattakaan siitä, että jälkikasvu pienestä pitäen totutettaisiin syömään vegaanisesti. Saarioisten äideille eläinperäisistä ruoista luopuneet ovat kerettiläisiä, joita ei oikeastaan edes ole olemassa.

Viime vuosina vegaaninen ruokavalio on valtavirtaistunut siinä määrin, että vegaani joutuu yhä harvemmin tilille syömisistään. Kaupoista löytyy runsain määrin vegaanisiksi merkittyjä tuotteita, ja jopa monessa ravintolassa on tarjolla vegaaninen joulukattaus. Ruokavaliosta riippumatta joulupöytä voi uhkua herkkuja.

Saarioisten Joulutarina ja sosiaalisessa mediassa käydyt keskustelut kuitenkin muistuttavat, että edistysaskelten rinnalla ovat pitäneet pintansa vegaanisen ruokavalion marginalisoivat sosiaaliset normit. Moni suomalainen on ehtinyt viettää kolmisenkymmentä vegaanista joulua, mutta Joulutarinan näkökulmasta kyse on edelleen tilapäisestä villityksestä, jonka tuomista juhlapöytään ei katsota hyvällä.

Yhteiskuntatieteilijä Noora Kotilainen soveltaa feminismiä tutkineen Sara Ahmedin käsitettä ilonpilaajuus (killjoy) eläinoikeustietoisuuteen. Niin feministiä kuin vegaaniakin voidaan pitää tosikkomaisena nipottajana ”mutta myös moraalin uhkaajana, perinteen murskaajana” (Kotilainen 2017: 63).

Vegaaneihin kohdistuvat ennakkoluulot ovat nousseet esiin myös empiirisissä tutkimuksissa. Cara MacInnisin ja Gordon Hodsonin (2017) toteuttamissa kyselyissä havaittiin yhdysvaltalaisten sekasyöjien suhtautuvan vegaaneihin kielteisemmin kuin keliaakikkoihin tai laktoosi-intolerantikkoihin; itse asiassa vain narkomaaneihin asennoiduttiin vegaaneja penseämmin. Kaikkein kielteisimpiä sekasyöjien asenteet olivat silloin, kun ruokavalio ei perustunut terveyssyihin vaan eläinoikeusnäkökohtiin. Valitettavan usein eettisen johdonmukaisuuden kääntöpuolena onkin vegaanin perhe- ja vertaissuhteiden mutkistuminen (Turina 2018).

Jessica Greenebaumin (2012) tutkimus osoittaa, että vegaanit joutuvat turvautumaan monenlaisiin kasvojen säilyttämisen strategioihin vuorovaikutuksessaan sekasyöjien kanssa. Jotta sekasyöjä ei tuntisi oloaan uhatuksi tai loukatuksi, vegaani voi välttää joutumasta puheisiin tämän kanssa, varoa kertomasta enempää kuin toinen on valmis kuulemaan, suostua vastaamaan kysymyksiin vasta siinä vaiheessa, kun ruokapöydästä on noustu. Muutoin sekasyöjän defenssit kääntyisivät vegaania vastaan. Vegaani voi myös tähdentää omaa terveyttään, vahvuuttaan ja onnellisuuttaan tai muuttaa olemustaan sellaiseksi, että se ei oitis törmää sekasyöjien ennakkoluuloihin. (Greenebaum 2012.)

Yhteiskunnallisten valtasuhteiden vuoksi päävastuu kasvotyöstä lankeaa vegaanille, ja myös Joulutarinan äärellä vegaani saattaa kokea tunnolliselle empaatikolle niin tutun kasvojen menettämisen pelon. Hänen takiaan mukava yhdessäolo uhkaa vaihtua kyräilyyn, luminen idylli myrskyiseen pimeyteen. Siksi ”Saarioisten äidit” eivät ole näkevinään vegaania sinä lumottuna päivänä, jona ”koko Suomi syö samaa ruokaa”.

Miksi ihmeessä tuo keliakialta ja laktoosi-intoleranssilta välttynyt onnenpekka sitten tekee tyhjäksi äitien työn, pettää isänmaansa?

Sekasyöjien pöydässä vegaani saattaa näyttäytyä huomionkipeänä individualistina, narsistisena oikkupussina, erikoisuuden tavoittelijana, tahdittomana sooloilijana, itsekkäänä ilonpilaajana. Rivien välissä Saarioisten Joulutarina kysyy, onko vegaanin tosiaankin pakko olla vegaani. Eikö hän joulun kunniaksi voisi lopettaa oudon kokeilunsa, joustaa pikkuisen, jättää sikseen ikävät parsinavetat ja kanahäkit, utaretulehdukset ja kannibalismit. Vegaanille kyse ei kumminkaan ole pelkistä verukkeista; syömättä jättäminen on yhteisöllistä siinä missä syöminenkin.

Joululaatikoiden muuttaminen laktoosittomiksi ja gluteenittomiksi lujittaa sekasyöjien lajinsisäistä yhteisöllisyyttä. Kun rivejä vahvistetaan, itsestäänselvyyksien armeija pysyy iskuvalmiudessa. Totta kai lanttulaatikkoon tulee lehmänmaitoa ja perunalaatikkoon kananmunaa.

Nykyisin ”yhteisistä jouluherkuista” luopuneita toisaalta on niin paljon, että vegaani on yhä harvemmalle vastaantulijalle ensimmäinen laatuaan. Enää hänen ei tarvitse alati perustella valintojaan, selittää käyttäytymistään, pyytää anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Vain satunnaisesti vegaani joutuu vahvistamaan, että hän ei tosiaan syö edes maitoa ja kananmunia. Monessa käänteessä hän voi mielessään kiittää sitä vegaania, joka on valmistanut tietä.

Vegaanille avautuva yhteisöllisyys on kuitenkin perustavanlaatuisempaa kuin maidottoman lanttulaatikon ympärille rakentuva kuppikunta. Kun eläimet hyppäävät haarukan ulottumattomiin, heihin on mahdollista suhtautua arvoituksellisena läsnäolona, omien maailmojensa keskipisteinä.

Toiminnallinen magneettikuvaus on osoittanut, että eettisistä syistä vegaanisen ruokavalion valinneiden ihmisten aivot reagoivat lajitoverien ja muiden eläinten kärsimykseen eri tavoin kuin sekasyöjien aivot (ks. Filippi et al. 2010). Selma Vilhunen (2019) ihmettelee Ylen kolumnissa, kuinka jo vegaaniseen tammikuuhun liittyvä lyhyt kokeilu on saanut hänet löytämään itsestään uuden ”myötätuntolihaksen”, näkemään tuotteen taustalla tietoisen olennon.

Kanssaeläinten eläimyyden tunnustaminen mahdollistaa kokemuksen universaalista yhteenkuuluvuudesta, joka tuo vastapainoa vegaanin kohtaamille sosiaalisille haasteille. Nisäkkäinä lehmät ovat luokkatovereitamme; yhteiseen historiaamme kuuluvat paitsi siemennyspistoletin ja lypsyrobotin ilmentämät valtasuhteet myös muinaisen araukarian katveessa imetty maito. Oman eläimyytemme kautta pääsemme osallisiksi jurakauden saniaisviidakoista ja liitukauden kukkaismetsistä.

Toki lajirajat ylittävä yhdessäolo pakottaa ottamaan vastaan myös eläinten aktuaaliset kuulumiset. Kirkkoreen reippaasta kiskojasta huomio siirtyy vasikkaan, joka paraikaa värjöttelee karsinassaan vailla emon lämpöä. Vegaaninen eläintenhoitaja Eveliina Lundqvist (2014: 36–38, 41, 44) ei voi olla kuulematta, kuinka vasikoiden riistämistä äitien utareilta seuraa jopa päiväkausien epätoivoinen ammuminen.

Monilajisessa viitekehyksessä imeväisen ja emon yhteiselolla on pidemmät perinteet kuin kerman lorauttamisella laatikkoon. Naudan näkökulmasta lanttulaatikko ei siis kuvitellussa ikiaikaisuudessaan pyhitä keinoja, joilla maito on hankittu. Myös äidin ja poikasen sidettä kunnioittavat ihmiset ovat valmiita sosiaaliseen ja käytännölliseen vaivannäköön, ettei lehmien tarvitsisi joulunakaan ammua epätoivosta.

Vegaanille empatian hillitseminen yhdessäolon vuoksi on paradoksaalinen vaatimus. Jos laatikoiden maitoisuus ja munaisuus tuottaakin mielihyvää sekasyöjälle, vegaani saattaa saada nautintonsa siitä, kuinka hän käyttää vahvuuksiaan oppiakseen tulemaan toimeen toislajisten kanssa. Eläinperäisistä tuotteista kieltäytymisen ei tarvitse merkitä itseensä käpertymistä vaan uusien yhteyksien solmimista.

FL Ella Vihelmaa on tutkinut kieltä, merkityksiä ja lajienvälistä kääntämistä; nykyisin hän opiskelee ympäristötiedettä Turun yliopistossa.

Lähteet

Filippi, Massimo, Gianna Riccitelli, Andrea Falini, Francesco Di Salle, Patrik Vuilleumier, Giancarlo Comi & Maria A. Rocca. 2010. The brain functional networks associated to human and animal suffering differ among omnivores, vegetarians and vegans. PLOS ONE 5 (5).

Greenebaum, Jessica. 2012. Managing impressions. ”Face-saving” strategies of vegetarians and vegans. Humanity & Society 36 (4). 309–325.

Kotilainen, Noora. 2017. Feministinen ja eläinoikeustietoinen ilonpilaajuus elämänasenteena ja akateemisena riskinä. Sukupuolentutkimus 4/2017. 61–67.

Lundqvist, Eveliina. 2014. Salainen päiväkirja eläintiloilta. Helsinki: Into.

MacInnis, Cara C. & Gordon Hodson. 2017. It ain’t easy eating greens. Evidence of bias toward vegetarians and vegans from both source and target. Group Processes & Intergroup Relations 20 (6). 721–744.

Turina, Isacco. 2018. Pride and burden. The quest for consistency in the anti-speciesist movement. Society & Animals 26 (3). 239–258.

Vilhunen, Selma. 2019. Kokeilin vegaanihaastetta, ja se sai minut löytämään itsestäni uuden myötätuntolihaksen. Yle Uutiset 5.3.2019.

Kuvat

Ella Vihelmaa. Saarioisten ”Joulutarina”-mainos julkaistiin Helsingin Sanomien kannessa 18.12.2019.