Olen pysähtynyt Hannaleena Heiskan hevosia kuvaavien videoiden äärelle vuosien mittaan useamman kerran. Niistä huokuvan estetiikan mystisyys ja salaperäinen hevonen ovat puhutelleet minua jo siksi, että hevonen hiljaisessa maisemassa edustaa minulle sekä kokonaista maailmaa, että pakopaikkaa maailmasta. Nyt kohtasin tumman, komean hevosen Helsinki Contemporaryn nettisivuilla, gallerian edustamien kuvataiteiljoiden teosvideoiden joukossa. Ridestar (2010) on runollinen, melankolisen harmaisiin sävyihin verhoutuva videoteos, jonka suuria tunteita siivittää Jules Massenetin aaria Ah! Non mi ridestar! oopperasta Werther.

Hevonen on kenties uljain ihmisen kesyttämä eläin. Se on myös äärimmäisen herkkä ja pitkäikäinen eläin, johon sen kanssa toimivat ihmiset tapaavat luoda vahvan siteen. Kulttuurisesti hevoseen on liitetty monipuolisia merkityksiä muun muassa vallasta, seksuaalisuudesta ja vapaudesta. Ei ole yllättävää, että kaunista, voimakasta ja symbolisena pidettyä eläintä on kuvattu taiteessa runsaasti luolamaalauksista aina kaupunkeja koristaviin ratsastajapatsaisiin ja nykytaiteen teoksiin saakka.

Nykytaiteen hevosteosten esikuvaksi on muodostunut Jannis Kounnellisin Horses (1969) installaatio, jota varten taiteilija toi galleriaan kaksitoista liekaan sidottua hevosta. Galleria edusti teoksessa ihmisten luomaa kulttuuria, hevoset luontoa ja menneisyyttä. Ihmisen ja hevosen välinen vuoropuhelu on säilynyt yhtenä hevosia kuvaavien teosten keskeisimpänä piirteenä. Nykytaiteessa tämä näkyy korostuneesti Donna Harawayn kumppanuuslajien välisen suhteen kuvaamisena visuaalisin keinoin. Näissä teoksissa pyritään ottamaan huomioon eläimen lajityypillinen käyttäytyminen ja yksilöllinen asema aktiivisena toimijana. Osa hevosteoksista taas nojautuu hevosen komeaan ulkomuotoon, jota taiteilija käsittelee puhtaasti kuvallisena representaationa tai materiaalisena valintana. Hevonen säilyttää symboliset merkityksensä ja vaikuttavuutensa kuolleenakin, minkä vuoksi se on toisinaan päätynyt kuvataiteessa esille jouduttuaan ensin teurastetuksi.

Heiskan teoksessa yhdistyvät kaikki kolme piirrettä, mutta eläimen olemuksen materiaalisuus toteutuu teoksessa lempeästi elävää hevosta kuvaamalla. ”Why do you wake me now, o sweetest breath of spring?” kääntyy Jules Massenetin aaria antaen lukuohjeen videolle. Kamera näyttää hevosta hyvin läheltä, se kulkee pitkin eläimen kylkiä. Kuvaan tallentuu valon taittuminen karvalla, jonka alla kohoavat eläimen lihakset. Lähes abstrakti lähikuva on tuttu hevosten kanssa aikaa viettäneelle katsojalle, mutta rajaus onnistuu silti luomaan illuusion ohilipuvasta maisemasta. Tummat pehmeärajaiset karvakukkulat ovat kuin syksyisiä tai keväisiä tyhjiä peltoja, jotka elävät hiljaista siirtymää vuodenaikojen välillä samaan tapaan kuin videolla hevosta ympäröivä maisema. Ennen kuvan laajentumista synkeän sävyiselle laitumelle kamera etsii hevosen silmän, mikä muuttaa abstraktin kuvan eläväksi olennoksi. Hevonen katsoo ympäristöään kyljellään maaten, se lepää paikallaan levollisena, vaikka musiikki maalaa teokseen haikeaa, mahtipontista tunnelmaa. Hevonen nousee lautastensa varaan, se istuu rennosti pyllyllään nojaten etujalkoihinsa. Lopulta hevonen kampeaa itsensä kokonaan ylös, kääntää korvansa ja huomionsa hetkeksi johonkin, mitä katsoja ei näe, ennen kuin kävelee kuvasta pois.

Hevoset tavataan kuvata taiteessa ylväinä ja muodollisina, ikään kuin parhaimmillaan. Heiskan videossa hevonen ei kuitenkaan edusta hevosta lajina, vaan teos piirtää esiin muotokuvan yksilöstä, todellisesta hevosesta, Tjerkistä. Hevosen riisuttu, arkisempi olemus tekee videosta koskettavan, sitä on luonteva tulkita taiteilijan pyrkimyksenä asettua muunlajisen eläimen asemaan. Hevosen nostaminen teoksessa pääosaan ilman selvää sidettä ihmiseen on tärkeää eläimen itseisarvon kuvaamisen kannalta. Ihmisestä riippumattomia villihevosia on maailmassa vähän, ja arvostetusta asemastaan huolimatta kesyhevosen osa on usein välineellinen: hevoset ovat olleet ihmisille ensin maatalous- ja metsätyöapureita sekä kulkuvälineitä, sittemmin harraste- tai urheilukäytössä olevia lemmikkieläimiä, joiden ylläpitoa ei itsestäänselvästi jatketa, kun eläin ei kykene enää toimimaan kumppanina ihmisen harrastuksessa esimerkiksi vanhuutensa vuoksi.

Sama välineellistetty rooli toistuu läpi taiteen historian, jossa hevosta on kuvattu pääasiassa ihmisille hyödyllisen käyttönsä kautta. Taide voi kuitenkin toimia myös kanavana, jossa hevonen saa olla edustettuna omana itsenään. Upeana eläimenä, joka ihmisen palvelemisen sijaan on olemassa omaa elämäänsä varten. Heiskan teos on tästä kaunis esimerkki.

Hannaleena Heiskan Ridestar on esillä Helsinki Contemporary -gallerian nettisivuilla.

FM, TaM Outimaija Hakala on kuvataiteilija ja taidehistorioitsija.

Teostiedot

Hannaleena Heiska: Ridestar (2010), videoteos.
Työryhmä: Anu Keränen (Kuvaaja), Hannaleena Heiska (Käsikirjoittaja), Oskar Franzén (Leikkaaja), Hannaleena Heiska (Leikkaaja), Hannaleena Heiska (Ohjaaja), Hannaleena Heiska (Tekijä), Hannaleena Heiska (Tuottaja), Tjerk (Esiintyjä), Sari Aaltonen (Kamera-assistentti), Gigli Beniamino (Laulaja).

Kuvat: Hannaleena Heiska