Lintujen kauniit höyhenpeitteet, laulu ja kyky lentää ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Linnut ja lintumaisuus ovat esiintyneet ihmisten kulttuurissa monimuotoisesti esihistoriasta asti ja säilyttäneet kiinnostavuutensa myös nykytaiteen aiheena.

Tyypillisin tapa esittää lintuja kuvataiteessa on yhä eläimen perinteinen representaatio: eläintä esittävä maalaus, veistos, piirros tai valokuva. Avantgardistisista taideliikkeistä kummunnut tapa käyttää kolmiulotteisia objekteja teoksissa on merkinnyt myös lintujen tuomista ruumiillisina olentoina taiteeseen. Nykytaiteessa perinne jatkuu installaatioissa ja veistoksissa, joissa on käytetty linnun sulkia, luita tai kokonaista lintua – joko elävänä tai kuolleena.

Eläimiin ja eläinperäiseen materiaaliin taiteessa liittyy eläinsuojelulakiin ja moraaliin kytkeytyviä kysymyksiä. Esimerkiksi monet Suomen pikkulinnuista ovat rauhoitettuja, eikä yksilöitä tai niiden osia saa kerätä teosmateriaaliksi, koska rauhoitettua eläintä ei saa edes kuolleena ottaa haltuun, kuljettaa, myydä, vaihtaa tai tarjota myytäväksi tai vaihdettavaksi (Luonnonsuojelulaki 40§ 20.12.1996/1046 40§ ja Luonnonsuojelulaki 49§ 22.12.2009/1587).

Linnusta tulee uhanalainen, kun kanta vähenee kolmen sukupolven aikana vähintään 30 prosenttia. Suomessa uhanalaisia lintulajeja on lähes sata – joukossa on yleisesti tuttuja lajeja, kuten punatulkku, räystäspääsky, naurulokki ja metsätiaisia. Kantojen romahtaminen ja sukupuuton vaara tekevät linnuista ympäristön tilaa kommentoivan aiheen eläinten kauneuden kuvaamiseen perustuvien teosten rinnalle. Uhanalaisuus ja lintuihin kohdistuvat, niiden elämälle haitalliset asenteet ja kohtelu voivat synnyttää myös aktivistista, eläinten oikeuksia puolustavaa taidetta.

Eläinmyönteisyys näyttäytyy kuvataiteessa ja sitä ympäröivässä taidepuheessa usein suoraa aktivismia vähemmän arvolautautuneina taidetekoina tai teosten aiheiden valintoina. Luonnontieteellisen tutkimustiedon, aktivismin tai muun sisällön merkittävyyden rinnalla taiteilijan työskentelyyn vaikuttavat esteettiset arvot ja toteutustavat, jotka saavat lopullisen teoksellisen muotonsa taiteilijan yksilöllisten kokemusten ja valintojen avulla. Nostan esiin kaksi erilaista taiteilijaa, joiden luontoarvoja ja linnun olemusta käsittelevien teosten esteettinen muoto perustuu tekijöidensä vahvaan ja persoonalliseen ilmaisukieleen.

Suomen valokuvataiteen museossa on parhaillaan esillä Sanna Kanniston näyttely Ihmettelyn taito, joka heijastaa tekijänsä luontoa ja muunlajisia arvostavaa maailmankuvaa. Vaikka näyttely käsittää laajemman kirjon muunlajisia eläimiä, teoksissa on erityisesti lintuja, joita Kannisto on kuvannut jo pitkään. Hän työskentelee yhdessä luonnontieteilijöiden kanssa tutkimusasemilla valokuvaten lintuja kenttäolosuhteissa. Eläimen hyvinvointi ja tutkimustyö ovat prosessissa ensisijaisia asioita, joiden ohessa taiteilija kuvaa linnun. Taiteellisesta työskentelystä puhuessaan Kannisto painottaa lintujen oikeudenmukaista kohtelua, niiden lajityypillisen käyttäytymisen tuntemista ja taiteen mahdollisuutta vaikuttaa positiivisesti ihmisten asenteisiin lintuja kohtaan.

Linnut on esitetty Kanniston valokuvissa yksityiskohtaisesti ja luonnollista kokoaan suurempina. Kuvissa linnut on irrotettu ympäristöstään, mikä korostaa sekä eläimen visuaalista merkitystä että yksilöyttä. Pelkistetty tausta tai linnun ympärille rakennettu lavastus muistuttavat taiteilijan tekemien esteettisten valintojen olemassaolosta niissäkin kuvissa, joissa esiintyy luonnonvaraisia eläimiä tai tavoitellaan aitoa luontoa. Linnun lisäksi Kanniston teoksissa on usein vain oksa, jonka päälle eläin on laskeutunut.

Kuvien kiinnostavuus syntyy osin siitä, että ne pysäyttävät tavallisesti hyvin lyhyenä hetkenä havaittavan eläimen kuvaan ihmisen tarkasteltavaksi. Linnun ruumiinrakenne, höyhenpeitteen sävyjen rikkaus ja kuvasta katsojaa tapittavat silmät tarjoavat havaintokokemuksen, joka on paitsi tarkka ja poeettinen, myös muodostaa illuusion eläimen itsensä kohtaamisesta. Kanniston teoksiin tallentuu eläimiä, joista osa mahdollisesti häviää ympäristöstämme tulevina vuosikymmeninä. Harkitusti sommitellut, taidokkaat valokuvat vaikuttavat kauneudellaan ja nostavat linnut huomion kohteeksi puolustaen hienovaraisesti niiden elämän säilyttämistä.

Äänitaiteilija Ville Aalto tavoittaa linnut Kanniston lailla puhuttelevasti taiteessaan. Näköhavaintoon perustuvan kuvan sijaan Aalto keskittyy kohtaamiensa lintujen lauluun tänä vuonna julkaistussa ääniteoksessaan Avian Electronics – Sähköisiä luontokuvia. Taiteilija kertoo teoksessa tarkastelevansa muuttuvaa ympäristöä sekä luonnon ja luonnollisen merkityksiä kiihtyvän teknologisen muutoksen ja ekologisen kriisin ajassa. Avian Electronics – Sähköisiä luontokuvia jäljittelee hämmästyttävän taidokkaasti ja sävykkäästi ympäristön ääniä ja luonnollista linnunlaulua. Silti teoksen synteettisesti tuotettu äänimateriaali on osa mekaanista äänimassaa, joka on kasvattanut osuuttaan elinpiirissämme sitä mukaan, kun äänen muodostamiseen tarvittava teknologia on kehittynyt ja ollut yhä helpommin saatavilla.

Sähköinen toteutustapa tuo teokseen ristiriidan, mikä syventää sen sanomaa ja pysäyttää pohtimaan kenen äänelle ihmiskeskeisessä maailmassa on tilaa. Ihmiset tulevat teoksessa metsään hakkuukoneineen, joiden pauhun takaa hätääntynyt tiainen yrittää turhaan tavoittaa lajitoverinsa. Sinnikäs lintu rakentaa laitteen, jonka äänen kapasiteetti ylittää ihmisten koneet ja saa heidän korvansa lopulta vuotamaan verta. Dramaattinen kohta kuvastaa todellisuutta, jossa ihmisten muodostama melu vaikuttaa muunlajisten elämään niin paljon, että linnut joutuvat muokkaamaan laulusäkeitään lyhyemmiksi tavoittaakseen lajitoverit viesteillään äänimassan lävitse.

Muunlajiset eläimet ovat sopeuttaneet olemistaan hämmästyttävän paljon kaikkialle levittäytyvän ihmisen vallatessa elintilaa muilta lajeilta. Ihmisten tulisi kuitenkin ymmärtää, ettei vaatimus jatkuvaan sopeutumiseen ole kunnioittavaa tai oikein muita kohtaan. On huolestuttavaa, että osa ihmisistä haluaa jopa muuttaa lainsäädäntöä tappaakseen uhanalaiset eläimet, jotka toteuttavat omaa lajityyppillistä elämäänsä luonnossa. Emme voi vaatia, että muunlajiset eläimet sopeutuisivat täydellisesti kaikkiin meidän oikkuihimme tai hiljaa väistäisivät tieltämme aina, kun hävitämme niiden elinpiiriä.

Aallon teoksessa tutkittu tieto linnuista soljuu esteettisen äänimaiseman lomassa vaihdellen ihmisen dominoivan äänen ja muunlajisen eläimen huomioon ottamisen välistä voimasuhdetta. Yhdistelmä herkistää kuulijaa taidekokemukseen, jonka tunnepitoisuus parhaimmillaan voi ohjata häntä ymmärtäväisemmäksi muunlajisia eläimiä kohtaan, kuuntelemaan tiaista päälle puhumisen sijaan.

Sekä Aallon että Kanniston teokset kannustavat posthumanistiseen ajatteluun, jossa ihminen asettuu tasavertaisena olentona muunlajisten eläinten rinnalle. Teokset nostavat esille kuudenteen sukupuuttoaaltoon liittyvän kriisin ja tallentavat esteettiseen muotoon tietoa ympäristöstä ja siinä vallitsevista asenteista. Luultavasti linnut ovat täällä vielä meidän jälkeenkin, Aallon teoksessa todetaan. Oletus on uskottava – lintujen historia on pitkä ja kertoo niiden kyvystä sopeutua muutoksiin. Samalla teos kuitenkin esittää mahdollisen maailman, jossa kokemus lintujen laulusta on olemassa vain ihmisen luoman teknologian avulla. Maailma ilman luonnollista linnunlaulua on dystopia, jonka toteutumista ihmisten ei tulisi edistää toimillaan.

Taiteessa esiintyvä poliittisuus ja ympäristöteemat kiinnittyvät kaikkien elollisten olentojen tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Taide voi tarjota niiden käsittelyyn tapoja, jotka tavoittavat ihmismielen kokemuksen eri lailla kuin esimerkiksi tutkimus. Muun maailman mukana myös taide on murroksen keskellä, jossa voimme opetella elämään kestävämmin ja ymmärtäväisemmin osana luontoa. Taiteen käyttämä muotokieli kumpuaa ihmiskeskeisestä perinteestä, silti se voi käsitellä yhteiskunnallisesti merkittäviä aiheita ja ottaa muunlajiset eläimet huomioon.

Taiteen tekemiseen liittyy uuden kulttuurisen maailman kuvitteleminen ja rakentaminen: muunlajisiin eläimiin ja ympäristöön kohdistuvat eleet teoksissa muovaavat asenteita ja tapoja, joilla kerromme ja ymmärrämme niitä. Kanniston ja Aallon taiteessa tiedollinen ja kantaa ottava tausta syventää teosten esteettistä, taiteen itseisarvoon perustuvaa kokemista. Näin yhteiskunnallisin kysymyksin sävyttynyt taide vaikuttaa eettisellä ja esteettisellä tasolla, joiden limittäinen olemassaolo on hedelmällistä sekä yleisesti ihmisille että taiteelle itselleen.

Sanna Kanniston yksityisnäyttely Ihmettelyn taito on esillä Suomen valokuvataiteen museossa 13.9.2020 saakka.

Ville Aallon Avian Electronics -äänitaideprojektiin kuuluvan radioesseen Avian Electronics – Sähköisiä luontokuvia voi kuunnella Ylen Areenassa.


Kirjoittaja Outimaija Hakala on kuvataiteilija, joka tekee väitöstutkimusta eläimen huomioon ottamisesta nykytaiteessa.

Kuvat

Otsikkokuva: Sanna Kannisto, Emberiza leucocephalos, 2019 (mäntysirkku), pigmenttimuste vedos 65 x 92 cm

Alempi kuva: Sanna Kannisto, Carpodacus erythrinus, 2019 (punavarpunen), pigmenttimuste vedos 180 x 120 cm