Meille ja muille yhteinen tulevaisuus
Lokakuun lopulla julkaistussa artikkelikokoelmassa Me & muut eläimet – Uusi maailmanjärjestys (toim. Elisa Aaltola ja Birgitta Wahlberg) eri tieteen ja taiteen aloja edustavat kriittiset eläintutkijat hahmottelevat suuntaa tulevaisuuden eläinsuhteelle. Teos on kiinnostava läpileikkaus tällä hetkellä Suomessa vaikuttavien kriittisten eläintutkijoiden ajatuksiin, minkä lisäksi se on inspiroivaa ja voimauttavaa luettavaa kaikille eläinasioista kiinnostuneille. Kirja ei tyydy vain osoittamaan nykyisten eläinsuhteidemme ongelmakohtia, vaan se suuntaa huomion tulevaisuuteen.
Millainen voisi olla tapamme suhtautua muihin eläimiin, jos tunnistaisimme heidät mielellisinä, oman näkökulman omaavina ja arvokkaina yksilöinä? Millainen olisi yhteiskunta, jossa huomioidaan myös muiden eläinten kukoistus? Mitä vaatisi, että pääsisimme sinne?
Kirjan artikkelit voi halutessaan lukea itsenäisinä kokonaisuuksina itselleen mieluisassa järjestyksessä. Ahmin ensin ne tekstit, jotka sivuavat omaa kiinnostustani, ja siirryn lopulta aihealueeltaan vieraampiin osiin. Artikkeli toisensa perään tulen kosketetuksi kirjoittajien herkästä ja syvälle menevästä ajattelusta sekä uudistusmielisistä oivalluksista.
Kirjan ensimmäisessä osassa huomio suunnataan eläinkäsitystemme historiaan ja kysytään, mitä mennyt voi opettaa meille tulevasta. Kulttuurihistorioitsijat Otto Latva ja Heta Lähdesmäki kirjoittavat historiantutkimuksen mahdollisuudesta tuoda esiin polkuja, joiden kautta voi ennakoida tulevaisuutta tai suunnata sitä kohti. Tutkimus paljastaa nykyisen eläinsuhteemme historiallisen rakentuneisuuden ja tätä kautta auttaa luomaan uudenlaisia tapoja elää muiden lajien rinnalla. Toisaalta ihmiskeskeisyyttä purkava muunlajisiin eläimiin keskittyvä historiantutkimus voi tuoda myös eläimet esiin menneisyyttä muovanneina toimijoina. Antiikintutkija Liisa Kasken artikkeli osoittaa, ettei eläinten arvokkuudesta keskusteleminen ole missään määrin vain viimeisten vuosikymmenien ilmiö. Jo antiikin vuosisadoilta voi löytää ajattelijoita, jotka huomioivat eläimet arvokkaina ja mielellisinä olentoina. Miksi eläinmyönteinen ajattelu kuitenkin hävisi toiselle antiikin ajoista kumpuavalle maailmankuvalle, jossa ihminen nähdään erillisenä ja ylivertaisena lajina suhteessa muihin? Mitä voisimme oppia tuon ajan virheistä ja miten tekisimme parhaillaan valtavirtaistuvasta eläinoikeustietoisuudesta ja kasvisruokabuumista uuden normin, eikä vain ohimenevän trendi-ilmiön? Teologi Limppu Witick luo tekstissään näkökulmia kristinuskon eläinsuhteeseen. Hän ehdottaa, että vaikka kristillinen kirkko on omalta osaltaan ollut muovaamassa maailmankatsomusta, jossa eläimet nähdään merkityksettöminä ja ihmiselle alisteisina, ei näin tarvitsisi olla enää. Tulevaisuuden kirkko voisi tunnustaa sekä muunlajisten eläinten hengellisen arvon että ottaa ne sisään moraalisen piiriin.
Kirjan toinen osa käsittelee kasvatusta ja lapsille tarjolla olevaa eläinkuvastoa. Kirjallisuudentutkija Marianna Koljosen artikkeli sukeltaa lastenkirjojen vegaanisiin idylleihin ja tuo teksteillään sekä kuvillaan esiin veganisoivan lastenkirjallisuuden riemukkaita maailmoja. Koljosen tutkimassa lastenkirjallisuudessa ihmiset eivät syö tai muilla tavoin käytä hyväksi muita eläimiä. Tällaiset kirjat toimivat vastapainona harhaanjohtaville valtavirtaisille Piippolan vaarin eläintila -kuvauksille ja voivat olla osaltaan rakentamassa uudenlaista eläinsuhdetta. Kasvatustieteilijä Maria Helena Saari peräänkuuluttaa omassa tekstissään kasvatus- ja koulujärjestelmien vastuuta lasten eläinsuhteiden muotoutumisessa. Ihmiskeskeisyys, yksipuoliset ja paikoin todellisuutta vääristävät eläinrepresentaatiot kouluympäristössä sekä normit ohjaavat tällä hetkellä liikaa lasten maailmankuvan muotoutumista. Muutokseen vaaditaan laaja-alaista poliittista ja pedagogista uudistusta.
Kolmas osa käsittelee eläintä näkökulmahenkilönä ja subjektina taiteessa. Työskentelen itsekin taiteilijana, joten tiedän, etteivät kyseiset aiheet ainakaan omalla taiteenalallani (esittävä taide) ole saaneet vielä ansaitsemaansa laajempaa huomiota. Kirjallisuudentutkija Helinä Äären ja kuvataiteilija, taidehistorioitsija Outimaija Hakalan tekstit ovat siis taiteellisen ajattelun ja taiteen tekemisen käytänteiden näkökulmasta ajankohtaisia ja tärkeitä. Äären artikkeli tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen broilerikertomuksiin ja pureutuu eläinrepresentaatioiden eettisiin seurauksiin. Hakala pohtii, millä tavoin eläimen itseisarvo ja subjektius voisi tulla huomioiduksi taiteen tekemisen prosesseissa sekä valmiissa teoksissa. Molempien teksteissä käsitellään konkreettisten esimerkkien kautta taiteen tekemisen etiikkaa ja taiteilijan moraalista vastuuta.
Kieleen keskittyvässä osassa kirjallisuudentutkija Elli Lehikoinen käsittelee lisääntymistä sekä synnyttämistä ja kielentutkija Tiina Ollila kuolemaa. Lehikoisen artikkelissa Anu Silfverbergin luomien fiktiivisten hahmojen avustamana kysytään, millä tapaa omaan nisäkkyyteensä havahtuva ihminen voi samaistua lisääntymään pakotettujen muunlajisten eläinten kärsimykseen. Ollila tutkii teurastusprosessissa käytettävää kieltä, sitä miten toimintaympäristön mekaanisuuden sekä kuolemaa välttelevien sanavalintojen avulla eläimen yksilöllisen elämän riistäminen saadaan käsitteellisesti ohitettua. Artikkelissa tulee esiin kielen voima viestinnän ja ymmärryksen mahdollistajana tai toisaalta niiden harhauttajana.
Oikeustieteilijöiden Birgitta Wahlbergin ja Tarja Koskelan tekstit keskittyvät tulevaisuuden lainsäädäntöön ja eläinoikeuksiin. Heidän tavoitteenaan on lainsäädäntö, joka on (oikeasti) eläinten edun mukaista. Wahlberg käsittelee oikeutta eläinoikeustieteen näkökulmasta ja ehdottaa, että tulevaisuuden lainsäädäntöön kuuluvat eläinten perusoikeudet. Koskela pohtii Suomen tämänhetkisen oikeusjärjestelmän näkökulmasta, miten jollekin taholle voisi myöntää oikeuden käyttää eläinten puhevaltaa, eli edustaa ja puolustaa eläimiä niitä koskevissa oikeudellisissa asioissa. Hän hahmottelee vaihtoehtoja siitä, kuka tuo taho voisi olla.
Kirja päättyy sosiologi Saara Kupsalan ja filosofi Elisa Aaltolan yhteiskuntamme eläinasenteita käsitteleviin artikkeleihin. Kupsala on kartoittanut laajan yleisön mielipiteitä eläintuotannosta. Artikkeli käsittelee kansalaisten asenteiden suhdetta maassamme toteutettavaan eläinpolitiikkaan. Tutkimus osoittaa, että suuri yleisö olisi monesti halukas ajamaan nykyistä paljon pidemmälle meneviä uudistuksia eläinten olojen parantamiseksi. Voisiko eläinten hyvinvoinnista päättävään politiikkaan tuoda siis lisää demokraattisuutta? Aaltolan teksti käsittelee moraalista päätöksentekoa, niitä valintoja ja ristiriitaisia ratkaisuja, joita yksilö tekee eläessään lihanormittuneessa yhteiskunnassa. Hän pyrkii ymmärtämään eläinasenteiden ristiriitaisuuksia ja purkamaan tilannetta, jossa eläinten hyvinvoinnista välittämisestä huolimatta ylläpidetään laajamittaista väkivaltakoneistoa, nykyisenkaltaista eläintuotantoa.
Me ja muut eläimet on syntynyt tarpeesta luoda eläinutopioita, kertomuksia uudesta maailmanjärjestyksestä. Utopioiden haaste tai mahdollinen vaara on, että ne voivat jäävät pelkiksi tavoittamattomissa oleviksi haavekuvitelmiksi tulevaisuudesta. Kirjan tulevaisuussuuntautunut ajattelu on kuitenkin tehty sellaisella tarkkuudella, ettei kyse todellakaan ole vain utopistisesta haaveilusta.
Utopioiden avulla ravistellaan yhteiskuntaamme pinttyneitä sortavia käsityksiä ja luodaan tilaa uusille kanssaolemisen tavoille. Artikkeli toisensa jälkeen kirja avaa reittejä meille ja muille eläimille yhteiseen mahdolliseen tulevaisuuteen.
Matilda Aaltonen
Kirjoittaja on tanssitaiteilija ja kriittisen eläintutkimuksen verkoston jäsen.
