Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija Kari Kuula kirjoitti Kirkko ja kaupunki -lehteen kolumnin, jossa hän vertasi teollista eläintuotantoa Saatanan tekoihin ja esitti, että sen piirissä eläimet on jalostettu mahdollisimman tehokkaiksi raaka-aineiden tuottajiksi. Tuotantoa varten jalostaminen aiheuttaa eläimille vaivoja ja fyysisiä ongelmia. Kuulan mukaan eläimiä ”säilytetään ahtaissa häkeissä, navetoissa ja altaissa, joissa ne kasvatetaan pikavauhtia lihoiksi. Niiden elämällä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin tarjota kehonsa ihmisen hyödykkeeksi.”

Kuula kritisoi teollista eläintuotantoa ja esitti, että kristittyjen tulisi irtisanoutua siitä. Kuula kirjoittaa: ”Jumalan Pojan maanpäällisen elämän pitäisi näyttää meille esimerkkiä. Hän auttoi heikoimmassa asemassa olevia, sorrettuja ja kärsiviä. Tämä kutsu myötätuntoon koskee myös suhdettamme eläimiin.”

Kolumni herätti runsaasti vastustusta maatalouden ja kirkon edustajissa. Eläinmaatalouden piiristä etenkin maitotilalliset näyttivät asettuvan puolustusasemiin, tai ainakin heidän vastalauseensa Kuulan kolumniin ovat olleet kenties kovaäänisimpiä. Tämä johtunee siitä, että Kuula otti kolumnissaan yhdeksi esimerkiksi maidon, jolla on ollut suomalaisessa ruokakulttuurissa varsin keskeinen asema: tämä näkyy muun muassa kansallisissa ravitsemussuosituksissa ja kouluille myönnettävässä koulumaitotuessa, jota maksetaan vastineeksi maidon menekinedistämisestä. Kuula nosti kolumnissaan esiin maidontuotannon taustalla vallitsevat peruslainalaisuudet (kuten tuotannossa pidettävien lehmien tehtävän synnyttää aina vain uusia vasikoita, jotta ihmiset voisivat sitten juoda vasikoita varten erittyvän maidon), joiden olemassaoloa ei voi kieltää vain esittämällä lypsytilat lehmien paratiisina.

Myös arkkipiispa Tapio Luoma päätyi ilmaisemaan oman mielipiteensä aiheesta kerrottuaan saaneensa siihen liittyen lukuisia yhteydenottoja. Kommentissaan Luoma ei kuitenkaan ottanut kantaa kolumnin tärkeimpään argumenttiin, eli vaatimukseen siitä, että kristillisen etiikan valossa myös tuotannossa pidettävien eläinten moraalinen arvo tulisi tunnustaa. Sen sijaan hän päätyi vain toteamaan kaiken maataloustyön olevan rehellistä työtä, jolla on sekä kirkon tuki että Jumalan siunaus.

Tilanne kulminoitui siihen, että Kirkko ja kaupungin päätoimittaja Jaakko Heinimäki seurasi Luoman linjaa ja poisti Kuulan kirjoittaman kolumnin verkkosivuiltaan. Samalla hän pyysi Kuulan kolumnin julkaisemista anteeksi kertoen syyksi Kuulan tekemän ”suruttoman yleistämisen”, sillä Heinimäen mukaan ”[k]aikki karjatilat eivät ole keskitysleirejä eikä lihantuotanto välttämättä ole saatanallista julmuutta.” Ennen kolumnin poistamista myös MTK ehti reagoida voimakkaasti: MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila kertoi kolumnista seuraavan oikeudellisia toimenpiteitä perustellen niiden tarpeen sillä, että kyseessä oli ”paitsi kunnianloukkaus myös kiihotus yhtä ammattiryhmää vastaan”.

Näin keskustelu ajettiin onnistuneesti sivuraiteille ja Kuulan sanoma ymmärrettiin tahallaan tai tahattomasti väärin. Hänen esitettiin kritisoineen suomalaista työtä, maataloutta ja maatalouselinkeinoa kokonaisuudessaan. Moni keskustelija keskittyi puolustamaan eläintuotantoa elinkeinona ja esittämään oman kokemuksensa pohjalta, miten hyvin eläimiä suomalaisilla maatiloilla kohdellaan. Saimme kuulla, että eläimet ovat tilallisille tärkeitä, niiden hyvinvoinnin eteen tehdään paljon työtä ja niitä hoidetaan huolella. Tässä suomalaiselle eläinkeskustelulle tyypillisessä asetelmassa ”maalainen elämäntapa” esitetään luonnollisena ja hyvänä sellaisena kuin se on ja siihen kohdistunut kritiikki tulkitaan loukkaukseksi kaikkia karjatilallisia kohtaan.

Kuula vastasi, että hänen tarkoituksensa oli kohdistaa kritiikki eläintuotteiden käyttäjiin, ei eläinten kanssa työskenteleviin. Kuula pahoitteli mielestään osin epäonnistuneesti muotoiltua tekstiään, mutta kertoi kuitenkin seisovansa tekstin ytimen ja sen taustalla olevan pohdinnan takana:

”– Sekä moderni eläintutkimus että myötätuntoajattelu kyseenalaistavat oikeutemme käyttää eläimiä nykyiseen tapaan. Tämä inhottava totuus kohdistuu jokaiseen suuhun. Tässä on jotakin niin päivänselvää, että sitä on vaikea väistää.”

Leimaamalla Kuulan teksti pelkäksi suomalaisen työn ja maatalouden kritiikiksi niin häntä kritisoineet eläintuotannon kuin kirkonkin edustajat välttivät ottamasta kantaa hänen varsinaiseen argumenttiinsa siitä, että kristilliseen etiikkaan kuuluu välttää eläimille aiheutettua turhaa kärsimystä. Kuula kirjoitti, että Jeesuksen elämällään näyttämä esimerkki oli auttaa heikompia ja kärsiviä ja tämän myötätunnon tulee kohdistua myös eläimiin.

Onkin valitettavaa, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustajat torppaavat mahdollisuuden keskustella eläintuotannon etiikasta. Evankelis-luterilaisen kirkon, kuten muidenkin uskonnollisten yhteisöjen piirissä, tulisi ehdottomasti olla tilaa eettiselle pohdinnalle – liittyi se sitten eläinmaatalouteen tai johonkin muuhun inhimilliseen toimintaan.

Tähän mennessä kirkon edustajat ovat toisaalta puhuneet myös kirkon halusta olla mukana ilmastonmuutoskeskustelun esiin nostattamassa ihmiskeskeisyyden haastamisessa. Evankelis-luterilainen kirkko on kuitenkin suurimmaksi osaksi vaiennut eläinmaatalouteen liittyvistä ongelmakohdista, minkä vuoksi Kuulan aloittamalle keskustelulle oli huutava tarve. Eettisen pohdinnan ohittavat kannanotot olivatkin suuri pettymys monille eläinten moraalisesta asemasta kiinnostuneille. Tahalliset väärinymmärrykset, asian puheeksi ottajan vaientaminen tai hänen ilmaisemansa ongelman ohittaminen eivät nimittäin johda muuhun kuin keskustelun urautumiseen entistä syvempiin uomiinsa. Kritisoimalla eläintuotantoa vastustavia ja jopa sensuroimalla heidän äänensä kirkko tuleekin toisintaneeksi vastakkainasettelua eläintuottajien ja eläinsuojelijoiden välillä.

On syytä huomioida, että kokonaiskuvassa suomalainen maatalous ei ole pelkkää eläintuotantoa. Se on itse asiassa ensisijaisesti kasviperäisen ruoan tuotantoa. Luken keräämien tilastojen mukaan vuonna 2018 suomalaisten maatilojen pääasiallisena tuotantoalana vajaalla 70 %:lla oli kasvinviljely ja vain 27%:lla kotieläintalous. Ei siis ole perusteltua syyttää eläintuotannon kritisoijia suomalaisen maatalouden ja työn väheksymisestä, sillä suurin osa maataloustilallisista on viljelijöitä, ei eläintilallisia.

Lisäksi, eläintuotantoa kritisoivat ovat usein hyvin tietoisia siitä, että eläintuotannossa työskentelevät ihmiset tekevät parhaansa eläinten hyvinvoinnin eteen. Osalla on siitä myös omakohtaista kokemusta: nykymuotoista eläinmaataloutta kritisoiviin kuuluu ”kaupunkilaisten” lisäksi niin nykyisiä kuin entisiä maalaisiakin, myös monia eläintiloilla kasvaneita. Eläinmaatalouden henkilökohtainen tuntemus ei siis automaattisesti tarkoita eläintuotantoon suhtautumista eettisesti ongelmattomana elinkeinona. Eläinmaataloutta tai sen käytäntöjä kritisoivien tarkoitus ei ole väittää, että jos eläintuottajat vain tekisivät työnsä paremmin, eläimillä olisi paremmat oltavat ja voisimme kaikki jatkaa eläintuotteiden kuluttamista iloisesti ja huolettomasti.

Sen sijaan eläinten moraalisen aseman tunnustavassa eläintuotannon kritiikissä, jota Kuulakin esitti, keskitytään sen rakenteelliseen väkivaltaisuuteen. Kyse on koko systeemin ongelmallisuudesta, ja tässä systeemissä eläintilalliset ovat vain yksi osatekijä. Kuten Kuula kirjoitti, teolliseen eläintuotantoon kuuluu se, että eläinyksilöitä kohdellaan lähinnä koneina, joiden tarkoituksena on tuottaa kehollaan ihmisten kuluttamia eläintuotteita. Silloin ne ovat meille kirjaimellisesti vain tuotteita, eivät ystäviä tai työkumppaneita, kuten ne usein halutaan eläintilallisten toimesta esittää. Eläinten tehotuotannossa maidontuotanto ei säily taloudellisesti kannattavana, ellei vasikkaa eroteta emostaan pian sen syntymän jälkeen aiheuttaen sekä emolle että vasikalle suurta ahdistusta; kananmunantuotannossa kaikki kukkopojat lopetetaan tukehduttamalla ne hiilidioksidin avulla, koska tuotannon kannalta ne ovat tarpeettomia, ja niin edelleen.

Eläinten kohtalo on aina lopulta sama – päätyä teurastettavaksi useimmiten jo nuorena yksilönä, luonnollisen elämänsä alkuvaiheessa. Tällöin kritiikin kohteena eivät ole yksittäiset eläintuottajat, sillä koko (teho)eläintuotannon kokonaisuuden kannalta ei ole väliä sillä, kohtelevatko he eläimiään huonosti vai erittäin hyvin.

Jo 1990-luvun turkistarhaiskuista alkaen suomalaisessa yhteiskunnassa eläintuotantoa ovat näkyvimmin kritisoineet eläinoikeusaktivistit ja sittemmin myös eläinfilosofian edustajat. Nyt uutta oli se, että kriitikkona oli kirkon sisäpiiriläinen, pappi ja teologian tohtori. Tämä oli kirkolle liikaa ja sen edustajat halusivat asettua vahvasti muutoksen vastustajien puolelle. Samalla kirkko menetti hyvän mahdollisuuden huomata, miten relevanttia sen käyttämä teologinen kielenkäyttö on tämän päivän eettisten ongelmien tulkkina.

Toistaiseksi eläintuotteiden kuluttaminen on kulttuurissamme normi. Suhteettoman suuri osa esiin nousseesta kritiikistä on kohdistunut eläintuottajiin kuluttajien sijasta. Toisaalta Suomessa yleistyneen kasvisruokabuumin yhteydessä on keskitytty ensisijaisesti eläintuotannon ympäristövaikutusten kritiikkiin. Eläinten moraalisen aseman näkökulmasta kaikkien eläintuotteiden kuluttajien tulee kuitenkin tehdä moraalinen päätös siitä, miten suhtautuu eläintuotannossa esiintyvään väkivaltaan. Suurin osa ihmisistä tyytyy hyväksymään väkivallan ja turtuu siihen. He voivat sanoa esimerkiksi, että luonto on täynnä väkivaltaa, eikä siltä voida välttyä. Kuitenkaan se, että luonnossa on joka tapauksessa väkivaltaa, ei poista ihmisen vastuuta omista teoistaan ja mahdollisuutta punnita valintojaan moraalisesti.

Kuulan mukaan kristillisen etiikan kulmakivenä tulisi olla myötätunto muita elollisia kohtaan. Hän esittää, että kristilliseen etiikkaan sitoutunut ihminen ei voi esittää seuraavansa Jeesuksen esimerkkiä ja samaan aikaan osallistua kulutuksellaan sellaiseen eläintuotantoon, joka aiheuttaa eläimille kärsimystä. Onko tämä sanoma todella sellainen, että se pitäisi sensuroida?

TM Noora Koivulahti on sosiaalietiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hänen väitöskirjansa aiheena on eläin- ja ihmisoikeuksien moraalifilosofiset perustelut.

TM Terhi Hannola on uskontotieteen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tarkastelee tuotantoeläinten turvakodeissa luotuihin vaihtoehtoisiin tuotantoeläinsuhteisiin ja turvakodeissa tehtävään työhön liitettäviä merkityksiä.

Kirjallisuutta

Aaltola, Elisa (2020). Laumauskossa luontoarvojen puoltajalle lyödään ”ituhipin” leima. Maaseudun tulevaisuus 25.1.2021.

Pesonen, Heikki (2009). Kirkon paikka eläinoikeuskeskustelussa. Teologia.Fi 16.9.2009.

Witick, Limppu (2020). Näkökulma: Kirkko, joka puolustaa kaikkein vähäisimpiä. Elisa Aaltola & Birgitta Wahlberg (toim.), Me & muut eläimet: Uusi maailmanjärjestys. Tampere: Vastapaino, 67–89.