Marjo Levlinin Galleria Huudossa esillä oleva Ellipsis (2020) on videoteos, joka kuljettaa katsojan eläimyyden ja ihmisyyden kysymysten äärelle. Alussa kertoja myöntää, että hän on urbaani ihminen, joka kohtaa eläimiä ensisijaisesti kulttuurisina representaatioina. Rehellinen omaäänisyys tekee teoksesta inhimillisen ja kutsuvan. Ellipsistä voi seurata kuin tarinaa, joka imee katsojan mukaansa soljuvaan ajatusten ja kuvien virtaan.

Samalla teos on hyvä esimerkki siitä, miten taide luo tapoja kertoa ja tutkia maailmaa, käyttää tiedettä materiaalinaan ja tutkimusta työkalunaan. Paljon tietoa sisältävä Ellipsis on esteettinen ja esseistinen. Levlin punoo teokseensa kulttuurihistoriaa, eläintutkimusta, tunnelmallisia ja vaihtelevia tapoja kuvata eläimiä ja ympäristöä. Kuvamateriaali on enimmäkseen peräisin Itä-Helsingistä, mutta kollaasimaisesti liukuu välillä marokkolaiseen eläintarhaan, Kunstkameran kokoelmiin Pietariin, hautausmaalle Yhdysvaltoihin ja vanhoihin stereokuviin asti.

Auringon valo siilautuu kuusten läpi havunneulasten peittämään metsänpohjaan. Paikka on tuttu kertojalle, silti hän säpsähtää siimeksessä lymyävää olentoa. Musiikki johdattaa katsettani läpi sumuisen metsän kohti puiden väliin ripustettua lakanaa. Sen pinnalla valot ja varjot liikkuvat kuin valkokankaalla. Luontoon jätetty kangas on merkki ihmisestä, arkinen, mutta salaperäinen yllättävässä paikassa. Huomio suuntautuu kuin varkain alun dokumentaarisista sävyistä kokeellisempaan näkökulmaan, luovasti erilaisia aineksia yhdistelevään maailmaan, jossa tutkittu tieto sekoittuu outoon epätavalliseen tunnelmaan.

Jousiampujien harjoitusalueella metsässä kertoja kohtaa muovisia eläimiä. Ne toimivat harjoitusmaaleina ampujille. Hahmoja kuvataan maalitaulujen sijaan oikeiden eläinten lailla osana luontoa. Kuvaustapa herättää muovieläimet eloon tuoden muuten vakavaan aiheeseen keventävän, hieman humoristisen sävyn. Teoksen luonnetta on mielestäni osuvinta kuvata Sigmund Freudin taiteen, kulttuurin ja estetiikan piiriin tuoman, tutun ja vieraan rajalla olemista, kummaa, merkitsevän Unheimlich-termin avulla (Freud 2003, 123–162). Jähmettyneistä ja mykistä hahmoista muodostuu tarinan esiintyjiä, tunnistettavia metsän asukkaita, jotka kuitenkin jäävät salaperäisiksi ja tavoittamattomiksi. Muoviset eläimet muistuttavat lasten leluja. Kertojakin puhuu lasten rakastamasta Disneyn Bambista (1942).

Bambissa peurojen näkökulmasta kuvattu urheilumetsästys on synnyttänyt sekä myötätuntoa eläimiä kohtaan että suututtanut metsästäjiä, joilla elokuvassa on poikasen äidin kuoleman aiheuttava pahiksen osa. Tuttu tarina nostattaa mieleen lapsuuden elokuvakokemuksen tunteet ja asettumisen Bambin asemaan, se herkistää henkilökohtaisten muistojen ja eläinten kohtaamisen äärelle. Erityisesti lapsille suunnatussa kulttuurissa ihmisistä etäännytetyt eläinhahmot helpottavat vaikeiden tunteiden ja aiheiden käsittelyä (Bettelheim, 1998). Eläinten oikeudet ovat kenties samaan tapaan vaikea ja häpeää aiheuttava kysymys, jota aikuisten on helpompi käsitellä todellisuudesta etäännytettyjen hahmojen kautta.

Näemme muunlajisia eläimiä eläintarhoissa, joiden häkkeihin ja aitauksiin ne on asetettu esille kuin näyttämölle. Vangitut eläimet turhautuvat, kärsivät sekä fyysisesti että henkisesti siitä, etteivät saa liikkua ja elää lajilleen tyypillisellä, luonnollisella tavalla. Villieläimet, erityisesti teoksessa esitetyt, pohjoisesta käsin eksoottiset kirahvit ja norsut ovat kiinnostavia tarkkailtavia. Eläintarhat houkuttelevat ihmisiä, koska ne tarjoavat tilaisuuden nähdä eläimiä, jotka muuten pysyttelevät katseemme ulottumattomattomissa.

Kuvassa seisoo norsu. Se on valtava ja upea, minut valtaa utelias halu nähdä norsu elävänä, vaikka moraalisesti parempi on keskittyä nauttimaan eläimestä teoksessa, jossa se asettuu silmieni eteen näyttävästi. Kamera pääsee usein lähemmäs eläintä kuin ihminen vieraillessaan eläintarhassa.

Videokuva rajaa selkeitä näkymiä, sommittelee välillä kirahvien jalat harkituksi kompositioksi, piirtää sitten norsun harmahtavan nahan ja valtavan muodon avaten eteeni ikkunan Marokkoon eläinten luo. Kertoja pohtii, onko tämä eläintarhan norsu kenties sama yksilö, joka heitti kärsällään lapsen päähän kuolettavasti osuneen kiven. Eläintarhassa asuvien turhautuneiden eläinten tekoja ei voida täysin ennustaa, mutta pahuuttaan ne eivät aiheuta ihmisille vammojaLajimme epäoikeudenmukainen puuttuminen muiden eläinten luonnolliseen olemiseen aiheuttaa moninaisia ongelmia, joita emme kykene hallitsemaan, ennakoimaan tai estämään.

Tarina siirtyy eläintarhan eläimistä mielisairaaloihin ja vaivaistaloihin suljettuihin mieleltään järkkyneisiin ihmisiin. Vanhanaikaiset hoitotavat ja taannoin tavalliset kylmät huoneet, joihin potilaat oli lukittu tai sidottu kettingillä, kuulostavat nyt irvokkailta. Ihmiset olivat niissä vangittuina kuin vapautensa menettäneet eläimet. Karkeimmillaan tämä tulee esiin kuvauksissa mielisairaaloihin suuntautuneesta turismista, sairaalassa vierailevasta yleisöstä viihdyttämässä itseään potilaiden ihmisarvoa loukkaavilla tavoilla.

Raa’an kuuloinen historia on aivan selkämme takana, mikä tekee aiheesta erityisen pysäyttävän. Lähimenneisyydessä huonosti kohdellun eläimen asemaan joutuivat mielenterveysongelmaisten lailla myös muut valtaväestöstä poikkeavat ihmiset, joita esiteltiin eläintarhan eläinten tapaan. Teokseen nivoutuu hienovaraisesti mukaan kysymyksiä ihmisoikeuksista ja rasismista, joka on yhä keskeinen ongelma yhteiskunnassamme.

Alisteisessa asemassa olevista ihmisistä puhuttaessa kuvataan eläviä eläimiä, mikä helpottaa satujen etäännyttettyjen eläinhahmojen tapaan vaikeasti kohdattavan historian tarkastelua. Samalla kerronta rinnastaa ihmisten ja muunlajisten eläinten kohtelun toisiinsa. Joskus tällainen asettelu aiheuttaa närkästystä. Säännöllisesti muunlajisia eläimiä ja ihmisiä käsittävissä keskusteluissa nousee esiin kysymys siitä, onko esimerkiksi ruokateollisuuden ahtaissa olosuhteissa eläviä ja kuolemaansa odottavia eläimiä oikeutettua verrata keskitysleireillä samankaltaisissa olosuhteissa kärsineisiin ihmisiin.

Henkisesti sairaat ihmiset ovat vähemmän arka, neutraalimpi valinta kuin keskitysleirien ihmiset. Heidän avullaan Levlin tekee kuitenkin samankaltaisen rinnastuksen ihmisten ja muiden eläinten välille. Sivistyneen yhteiskunnan mittari on, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia. Nyky-yhteiskunnissa tämä ryhmä koostuu pääasiassa muunlajisista eläimistä, joita kasvatamme ja tapamme epäoikeutettuja tarpeitamme varten vuosittain yli 80 miljoonaa yksilöä (Ollila 2020, 219).

Muunlajiset eläimet ovat oletusarvoisesti kuuluneet poliittisesti ja kulttuurisesti joukkoon, jota ei murhata, vaan tapetaan. Tähän joukkoon ovat lukeutuneet myös ne ihmisryhmät, joiden arvo on mitätöity eläimellistämisen avulla.

Oli epäoikeudenmukaisessa, eläimellistetyssä tilassa oleva sitten oman- tai muunlajinen eläin, tärkeää olisi käsittää, että alistettu ja kaltoinkohdeltu on aina joku, itsemme lailla arvokas ja korvaamaton yksilö. Teoksen lajienvälinen rinnastus viittaa siihen, että tätä toista yksilöä ei ole mahdollista tai suotavaa sulkea myötätunnon ja moraalisen arvon ulkopuolelle. Samalla se osallistuu sekä tieteissä että taiteissa käytävään keskusteluun siitä, mitä ihmisen eläimyys on. Vaikka eläimiä on taiteen aiheina paljon ja yhä monipuolisemmin, Ellipsin kaltaisia muunlajisten asemaa kuvaavia ja puhuttelevasti teemaan tarttuvia, taiteellisesti tinkimättömiä ja omaperäisiä teoksia ei näe liian usein.

 

Outimaija Hakala on väitöskirjatutkija Aalto-yliopistossa.

Marjo Levlin: Ellipsis 28.5.–20.6.2021 Galleria Huuto, Helsinki.

Kuvat

Still-kuvat videoteoksesta Ellipsis, Marjo Levlin.

Lähteet

Bettelheim, Bruno (1998) Satujen lumous: Merkitys ja arvo. Juva: WSOY. Alkuperäisjulkaisu 1975.

Freud, Sigmund (2003) The Uncanny. London: Penguin Books. Alkuperäisjulkaisu 1941.

Ollila Tiina (2020) Kielellisesti loppuuntuomitut tuotantoon kasvatetut eläimet teoksessa Me ja muut eläimet. Uusi maailmanjärjestys. Aaltola, Elisa & Wahlberg, Birgitta (toim) Tampere: Vastapaino.