Kuvataiteilija Outimaija Hakalan näyttely Vedessä, maassa, ilmassa galleria Joella Turussa rakentuu tarkasti tilaan sommitelluista teoksista, jotka käsittelevät muunlajista elämää. Esillä on piirroksia, veistoksia, vanerikaiverrus sekä sekatekniikalla tehtyjä töitä. Hakala kertoo teostensa luomisprosessista seuraavaa: ”Olen kiintynyt kasvia tuhonneeseen tuhatjalkaiseen, kuunnellut muurahaisia, piirtänyt lupiinilla, opetellut muiden jälkiä. Ihmetellyt vedeneläviä, raakun luottamusta tuttuun käteen. Muovannut pieniä olentoja, kaivertanut yksityiskohtia, karsinut värejä. Kuvannut vedessä, maassa ja ilmassa sijaitsevia koteja ja niiden asukkaita.”

Olen ehkä puolueellinen kirjoittamaan arviota Hakalan näyttelystä, sillä työskentelen samassa tutkimushankkeessa hänen kanssaan. Tämän tekstin voikin lukea arvion sijaan ajatteluna näyttelyn keskeltä ja sen kanssa.

Huomioni viedään pölyttäjiin ja heidän ahdinkoonsa. Pölyttäjien hauta -nimisessä teoksessa makaa kymmeniä kuolleita ampiaisia savikipossa. Hakala on kertonut minulle aiemmin, että hän löysi yhtenä päivän tämän ampiaisjoukon kuolleena ja keräsi heidän ruumiinsa talteen. Suren teoksen äärellä heitä ja kaikkia muita ennenaikaisesti kuolevia pölyttäjiä ilmastokriisin aikana.

Kuolema on läsnä myös Dorrit tuhatjalkaisen tarinaa kertovassa teoskokonaisuudessa. Tuhatjalkaista kuvaavien töiden alla on pienen pieni arkku, jonka sisälle kuvittelen pikkukaverin ruumiin. Dorritin tarina oli kuitenkin suurelta osin onnellinen. Dorrit tuli Hakalan hoiviin sattumalta kultapalmun mukana ja sai elää loppuelämänsä terraariossa Hakalan kotona, sillä hän ei olisi selvinnyt pohjolan luonnossa. Kuvat Dorritista kertovat tuhatjalkaisesta, joka on kohdattu yksilönä. Häneen on haluttu tutustua ja hänestä on pidetty huolta.

Tapaamme suhtautua muiden eläinten elämään vaikuttaa myös se, miten käsittelemme heidän kuolemaansa. Hakalan tapa surra teoksillaan pölyttäjien sekä tuhatjalkaisyksilön kuolemaa muistuttaa meitä siitä, että heidän elämänsä olivat arvokkaita. Näyttely pyytää kävijäänsä olemaan unohtamatta näiden pienten olevaisten merkitystä.

Seuraavaksi ihastelen elämän alkuja, siemeniä ja pientä Muna-veistosta sekä lupiinimusteella piirrettyä kuvaa muurahaiskeosta. Kuulokkeista kuulen myös muurahaisten ääniä. Lupiinimusteen luoma hento ruskea sävy keon neulasissa yhdistyy auditiiviseen maisemaan, jonka kuuntelu on kuulokkeiden ansiosta myös kinesteettinen kokemus. Gallerian ulko-ovi on auki, todennäköisesti ilmanvaihdon takia. Avoimesta ovesta on tullut sisään tänään myös pieni kuoriainen, joka kulkee nyt muurahaiskekoa kuvaavaa piirrosta pitkin. Tiedän, että kuoriainen on tilassa sattumalta, mutta en voi olla ajattelematta sitä osaksi teosta ja pohtimatta elävän elämän ja taiteen rajan huokoisuutta tässä näyttelyssä. Ja ehkä juuri sattuma onkin olennaista muiden eläinten kanssa taidetta tehdessä. Jos emme taiteilijoina halliten haali eläimiä teoksiimme vaan pohjaamme työmme eläinten ehdoilla tapahtuviin kohtaamisiin, on meidän löydettävä hetkiä, joissa kohtaamisia voi tapahtua. Monesti sattumalla on osansa asiaan.

Sattuma on ollut apuna myös Hakalan taiteellisessa työssä. Dorrit-teosta tuskin olisi koskaan syntynyt ilman Dorrit tuhatjalkaisen kohtaamista. Pölyttäjien hautaa varten Hakala ei olisi missään nimessä lähtenyt tappamaan ampiaisia, vaan ruumiisjoukon löytäminen vaikutti teoksen syntyyn. Toki kyse on muustakin kuin sattumasta. Taiteilijan työhön kuuluu harjoittaa tarkkaavaisuutta ja herkkyyttä muunlajisia kohtaan. Olemalla auki keskinäisriippuvaisuuksillemme, yhteyksillemme sekä elämiemme limittyneisyydelle muunlajisten kanssa tulemme huomioineeksi satunnaiset kohtaamiset paremmin.

Hakalan teoksia läpileikkaa halu kertoa eläimiä yksilöinä. Kipsivaloksena tehty veistos raakusta on nimeltään Hän. Myös Dorrit tuhatjalkainen on nimetty ja tällä tavoin yksilöity. Kun katselen pientä raakkuveistosta, ajatukseni kulkee kaikkiin niihin vedessä eläviin raakkuyksilöihin, joita en koskaan tule itse näkemään mutta joiden kotien toivon säilyvän ja elämien kukoistavan.

Filosofit Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat kirjoittaneet: ”Voi olla, että taide alkaa eläimestä, viimeistään siinä vaiheessa kun tämä piirtää itselleen alueen ja alkaa rakentaa taloa” (Deleuze & Guattari 1993, 187). Taiteen alkukohtaa en itse tohdi väittää tietäväni, mutta Hakalan muunlajisista ja heidän kodeistaan kertovassa näyttelyssä kulkiessani voin helposti uskoa, että eläimet ja heidän kotinsa kertovat samasta elämänvoimasta, joka löytyy kaiken taiteellisen työn ytimestä. Muunlajisilla on meille ihmistaiteilijoille paljon annettavaa. Välillä tuntuu, että taiteilijan työ on pitkälti havaintojen tallentamista, materiaalin rajaamista, osallisena olemista sekä meidän ja muiden eläinten suhteiden pohtimista. Elämän kirjon ihmeellisyyttä suurempaa luovuutta ei tarvita.

Näyttely Vedessä, maassa, ilmassa on osa Koneen Säätiön tukemaa eläinten kertomisen haasteita tieteissä ja taiteissa käsittelevää Voiko eläintä kertoa? -tutkimushanketta. Galleriatilassa esillä olevat teokset viestivät minulle yksilöllisten eläinkohtaamisten iloa sekä elämän monimuotoisuudesta huolehtimisen tarvetta. Muunlajisten piirtäminen, veistäminen ja kaivertaminen ovat tapa huomioida heitä ja kertoa, että kaikenlajisella elämällä on arvoa.

Näyttely on koettavissa galleria Joella Turussa 8.8.2021 asti.

 

Matilda Aaltonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssitaiteilija, joka työskentelee Voiko eläintä kertoa? Eläinten käsitteellistämisen haasteet tieteissä ja taiteissa -tutkimushankkeessa.

 

 

Kuva

Timo Takala

Lähteet

Deleuze, Gilles & Guattari, Felix 1993: Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus.