Lääketieteen historiaa värittää ja jopa määrittää invasiivinen kosketus, joka nykypäivänäkin useimmiten johtaa kärsimykseen ja kuolemaan – muiden kuin ihmislajin edustajien kohdalla. Onko oikein, että tieteen edistymisen ja oman lajimme hyvinvoinnin tavoittelun perusteella satutamme muunlajisia yksilöitä? Miten tähän on päädytty, ja onko se todella ainoa vaihtoehto, jonka varaan parantamisen, hoidon ja terveyden vaalimisen taito voi rakentua?

Eläimiä on käytetty kokeellisessa mielessä ainakin niin kauan, kuin länsimaista lääketiedettä on ollut olemassa. Länsimaisen lääketieteen isänäkin pidetty Klaudios Galenos (n. 130–201) käänsi lääketieteellisen mielenkiinnon kehoihin, joiden sisälle katsomalla saatettaisiin saada selville, mitä niissä tapahtuu. Tähän hän käytti ainoastaan muita eläimiä kuin ihmisiä, sillä ihmisten ruumiinavausta ei Roomassa Galenoksen aikaan katsottu hyvällä.

Galenoksen ajattelu ja toiminta perustui paljolti siihen, että hän tutki eläinten anatomiaa ja teki tästä päätelmiä koskien ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa. Koska anestesia ei ollut vielä kovin kehittynyttä, ruumiita avattiin hereillä olevilta eläviltä eläimiltä tai kuolleilta yksilöiltä. Galenoksen mukaan vivisektio eli elävän eläimen leikkely oli ainoa tapa, jolla pystyttiin selvittämään biologisten rakenteiden toimintaa. Galenos ei tiettävästi elämänsä aikana kertaakaan dissektoinut ihmisruumista: sen sijaan hänen oppimateriaaleihinsa kuuluivat esimerkiksi koirat, kissat, apinat ja vuohet.

Kohti uutta aikaa

1500-luvulla metodologinen käsitys lääketieteestä oli kehittynyt entisestään, ja kasvava kiinnostus fysiologiaa kohtaan lisäsi eläinkokeiden määrää, samoin kuin se, että katolinen kirkko oli kieltänyt ihmisillä tehtävät ruumiinavaukset. 1600-luvulla René Descartes kannatti ajatusta, että eläimet ovat mekaanisia laitteita, joilla ei ole sielua. Descartes ajatteli, että eläimet kykenevät aistimukseen, mutta toisin kuin ihmisillä, aistimuksessa ei ole tietoista kokemusta läsnä, ja tämän takia eläimet eivät hänen mukaansa voineet kokea kipua. Descartesin eläinkäsitys on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen vahvasti länsimaisessa ajattelussa.

Myös galenoslainen perinne ja käytänteet jatkuivat keskiajalta uuteen aikaan. Lääkäriopiskelijat eivät opintojensa aikana nähneet potilaita vaan perehtyivät lähinnä teoriaan ja eläinten ruumiisiin. Samoihin aikoihin käytännönläheisemmän parantamisen harjoittajia vainottiin ja murhattiin systemaattisesti, vaikka jopa Paracelcus, lääketieteen historian suuri nimi 1500-luvulta, myönsi oppineensa kaiken tietämänsä juuri heiltä – siis noidilta (Ehrenreich & English 1973, 17).

Koko nykyisen lääketieteellisen järjestelmän historiaa voidaan tarkastella patriarkaalisen, lääkärin auktoriteettiin perustuvan systeemin sekä perinnetietoon, empiriaan ja kommunikaatioon perustuvan parantajakeskeisen systeemin kilpailuna (ibid, 41). Naisten rooli lääketieteessä tukahdutettiin auttajaksi tai avustajaksi, jolta puuttuu lääkärin auktoriteettiin oikeuttava ammattimaisuus. Naisten pääsy lääketieteen pariin yliopistollisessa koulutuksessa oli pitkään estetty. Kiinnostavaa kyllä, esimerkiksi kirurgia, yksi invasiivisimmistä lääketieteen aloista, on edelleen selkeästi miesvoittoinen. (Mills 2003.)

Vuosisatojen kuluessa eläinkokeet lisääntyivät entisestään, ja yksi taitekohta oli 1800-luvun puolessa välissä kehittynyt anestesian käyttö, joka lisäsi tajuttomilla eläimillä tehtäviä kokeita. 1800-luvun lopulta lähtien tieteen kehittyessä eläinkokeiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti: esimerkiksi Britanniassa tehtiin vuonna 1881 vain 250 eläinkoetta, mutta jo 1910 eläinkokeiden määrä vuodessa oli 95 000 (Nuffield Council of Bioethics 2005).

Eläinkokeita tehdään nykymaailmassa vuosittain 115 miljoonalla eläimellä. Tässä luvussa ei ole edes mukana niitä eläimiä, jotka syntyvät käyttötavaraksi eläinkoeteollisuutta varten mutta joita ei koskaan käytetä eläinkokeisiin, vaan tapetaan tarpeettomina. Euroopassa vuonna 2017 eläinkokeita tehtiin 10,9 miljoonalla eläimellä. Samana vuonna syntyi ja tapettiin 12,6 miljoonaa eläinkoe-eläintä ”tarpeettomina”, ilman että niitä käytettiin mihinkään kokeisiin (EU Statistical Report 2019).

Kärsimyksen rakenteellinen vaihtoehdottomuus

Moderni länsimainen fysiologinen ajattelu pohjautuu paljolti luonnontieteelliselle ajatukselle siitä, että kehot, kuten muutkin kappaleet, ovat erilaisten luonnonlakien sekä muiden kausaalisten prosessien alaisia. Samoin se pohjautuu ja yhä enenevässä määrin nojaa muiden eläinten kehojen kyseenalaistamattomaan käyttämiseen, leikkelyyn, muunteluun ja analysointiin.

Ovatko eläinkokeet kuitenkaan todella tuottaneet merkittävää tietoa koskien ihmisten kehoja, terveyttä ja muita biologisia määreitä – ja vaikka olisivatkin, onko tämä peruste tai oikeutus millekään?

Useimmiten ihmisten ylivertaisuus nähdään kyseenalaistamattomana tai vähintäänkin perusteltuna. Kuten moraalidilemmoja yleensäkin, kysymystä eläinkokeista käsitellään usein samaistuttavan ajatusharjoituksen kautta: antaisitko sairaan perheenjäsenesi tai viattoman vauvan kuolla vai uhraisitko mieluummin muutaman seeprakalan? Vaihtosuhde on todellisuudessa kaukana tästä. Suuri osa tapetuista koe-eläimistä ei ikinä päädy eläinkokeisiin asti, emmekä me ole vieläkään päässeet eroon syövästä tai vanhuuden vaivoista. Kysymyksenasettelu paljastaa myös jotain hyvin keskeistä sekä lääketieteestä että ihmismielen toiminnasta.

Jokainen koe-eläin on ruumiillinen esimerkki ihmisen vääristyneestä luontosuhteesta. Se, että voimme oikeuttaa itsellemme toisen elävän olennon satuttamisen tieteen nimissä, kertoo siitä miten vieraantuneita olemme elämän itseisarvosta ja muiden olentojen kyvystä tuntea ja kokea.

Tämän mahdollistaa se, että yhteiskuntamme on rakentunut muunlajisten esineellistämiselle ja hyväksikäytölle. Jo eläimen kategorian olemassaolo puoltaa tätä ajatusta: eläimeksi määritelty on aina alisteisessa asemassa ihmiseen nähden ja se, millaisena näemme eläimen olemuksen, perustuu historialliseen sorron ja väkivallan jatkumoon. Miten voimme edelleen – ottaen huomioon kaiken tietomme eri lajien etologiasta, fysiologiasta ja neurologiasta – huoletta puhua heistä vain yhtenä kategoriana?

Alistetut kehot

Historiallisesti niin ihmisiin kuin muihinkin eläinkehoihin kajoaminen kietoutuu yhteen. 1800-luvun eläinkokeiden lisääntyminen liittyy lääketieteen kehitykseen, joka muutti suhtautumista ihmiseen, myös naiseen – ehkä jopa antaen uusia välineitä kontrolliin ja alistamiseen. Tästä kertoo esimerkiksi gynekologian kehitys 1800-luvulla: modernin gynekologian isänä pidetään 1800-luvulla elänyttä J. Marion Simsiä, joka kehitti praktiikkaansa omalle takapihalleen rakentamassaan ”sairaalassa”, jossa hän leikkeli naispuolisia orjia muiden lääkärimiesten katsellessa ja oppiessa. Nykyaikanakin gynekologiassa käytetty laite tähystin, jonka moni gynekologilla vieraillut muistaa muttei välttämättä lämmöllä, on Simsin kehitelmä.

Lääketiede on fysiologian yleisin sovellus. Esimerkiksi Roberta Kalechofsky on argumentoinut, että vivisektion yleistymiseen ajava voima ei ollut yhteinen toive paremmasta ja vähemmän sairaasta maailmasta, vaan keskeinen tavoite oli saada lääketiede samaan linjaan mekanistisen tiedekäsityksen kanssa, joka nojasi – ja nojaa edelleen – kvantitatiivisuuteen ja kokeellisuuteen (Kalechofsky 1988, 181).

Historiallisesti eläinkokeita on käytetty sellaisten asioiden havainnollistamiseen, jotka jo tiedettiin todeksi. Tästä esimerkkinä mainittakoon 1600-luvulla lääkäri Robert Boylen yleinen huvittelumielessä esitetty hengityksen toimintaa havainnollistava toimenpide, jossa hän asetti jonkin eläimen lasikuvun alle ja pumppasi ilman pois kuvusta niin, että eläin tukehtui (esim. Thomas 1996). Toimenpide muistuttaa yllättävän paljon yhtä nykyisistä tavoista suorittaa koe-eläimen ”eutanasia”: eläin laitetaan lasikupuun, jonne pumpataan hiilidioksidia, kunnes eläin tukehtuu.

Nykyaikana suurin osa koe-eläimistä käytetään perustutkimukseen. Perustutkimusta on tutkimus, joka ei tähtää sovellettavissa olevaan tietoon, vaan ainoastaan tiedon lisäämiseen. Perustutkimuksen tarkoitus on lisätä ymmärrystä maailmasta, joskin todellisuudessa tutkimusta eteenpäin ajava voima usein on tutkijan oma uteliaisuus ja tiedonjano – tai raha, joka kapitalismin hallitsemassa maailmassa käytännössä ohjaa tieteen edistystä ja suuntaa.

Ei ole mitenkään radikaalia väittää lukemattomien eläinten kuolleen ja kuolevan ainoastaan inhimillisen uteliaisuuden takia. Jonkinlainen elämän ihmeellisyydestä humaltuminen ja halu ymmärtää sitä paremmin lienee sisäänrakennettua ihmiseen, mutta se, miten tämän halun ja uteliaisuuden suuntaa, on aina valinta. Ajatus siitä, että voimme uteliaisuuteemme tai haluumme nojaten kajota kehoihin, jotka eivät kuulu meille, tuntuu lääketieteen ohella läpileikkaavan monia muitakin nykyelämän osa-alueita.

Irti koe-eläimen kategoriasta

Tapamme luokitella eläimiä on riippuvainen siitä, millaisia suhteita meillä niihin on. Mitä laboratorioeläin meille edustaa? Luultavasti jotain täysin muuta kuin itseään. Koe-eläinten voidaan ajatella vähintäänkin ajattelun tasolla muodostavan kokonaan oman luokkansa, mikä kenties helpottaa niiden esineellistämistä.

On ihmeellistä ajatella, kuinka lukuisat tutkijat ovat kuluttaneet tuntikausia tutkimuseläinten kanssa katsellen ja tutkien niitä, jopa niin, että suuri osa tutkijoista allergisoituu esimerkiksi jyrsijöille. Silti emme ole onnistuneet kiinnittämään näihin eläimiin yksilöinä juurikaan huomiota. Looginen syy tälle on tietenkin se, että huomion kiinnittäminen koe-eläinten yksilöllisyyteen pakottaisi meidät tunnustamaan, että kyseiset eläimet ovat todellisuudessa kaikkea muuta kuin tieteen välineeksi soveltuvia objekteja.

Vaikka gynekologian ajatellaan usein ottaneen suurimmat harppauksensa nimenomaan 1800-luvulla, silti klitoriksen koko anatomia ”selvisi” vasta vuonna 1998. Naisia koskeva lääketiede on monissa muissakin asioissa kehityksellisesti jäljessä. Olisiko tilanne tällainen, jos ala ei olisi kehittynyt osana patriarkaalista kulttuuria?

Sama kysymys voidaan esittää eläinkokeiden kohdalla. Olisiko lääketiede praktiikkana kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on, jos historiaa eivät varjostaisi noitavainojen kaltaiset ilmiöt? Lääketieteen historia on kehoon kajoamisen historiaa, ja elämme tätä historiaa edelleen jokapäiväisessä elämässämme. Asian ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Suunnan voivat kyseenalaistaa ja muuttaa ainoastaan ne, joita lääketiede nykypäivänä koskee. Ja ketäpä se ei koskisi?

 

Sonja Blom

Kirjoittaja on antivivisektionisti sekä neurotieteen ja filosofian maisteriopiskelija. Hän viimeistelee graduaan, jossa tutkitaan mahdollisuuksia tulkita villieläinten kokemaa kipua non-invasiivisilla metodeilla.

Pidempi versio jutusta on julkaistu Minervan Pöllössä 2/2021.

Lähteet

Balcombe, Jonathan (2017): Do Fish Feel Pain?

Clark, Jonathan L. (2014): Living with Transgenic Animals. Humanimalia Volume 6, Number 1, Fall 2014.

Criado Perez, Caroline (2020): Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suom. Aapo Schroderus, WSOY.

Dell’Aversano, Carmen (2010): The Love Whose Name Cannot be Spoken: Queering the Human-Animal Bond. Journal for Critical Animal Studies, Volume VIII, Issue 1/2, 73–125.

Ehrenreich, Barbara & English, Deirdre (1973): Witches, Midwives & Nurses: A History of Women Healers. The Feminist Press.

EU Statistical Report (2019). Report from the Commission to the European Parliament and the Council (2019): Report on the statistics on the use of animals for scientific purposes in the Member States of the European Union in 2015–2017.

Kalechofsky, Roberta (1998): Metaphors of Nature: Vivisection and Pornography. Between the Species: Vol. 4: Iss. 3, Article 8.

Mills, Dixie (2003): ”Women in Surgery – Past, Present, and Future” (esitelmä)

Nuffield Council of Bioethics (2005): The ethics of research involving animals. Full Report 2005.

Thomas, Keith (1996): Man and the Natural World, Changing attitudes in England 1500–1800 (Oxford: Oxford University Press).

University of Sydney (2019, July 12). Insects feel persistent pain after injury, evidence suggests. ScienceDaily.

Kuva

”Essentials of medical and clinical chemistry. With laboratory exercises” (1900), s. 56