”Valokuvan perimmäinen viisaus piilee sen tavassa ilmoittaa: tuossa on pintailmiö. Yrittäkää nyt ajatella – tai pikemminkin tuntea, vaistota – mitä sen takana on, millainen todellisuuden täytyy olla, jos se näyttää tuolta.”

Susan Sontag: Valokuvauksesta (1984)

 

Jo yhden päivän aikana ihminen näkee lukemattoman määrän eri asioita. Osan näkemästämme rekisteröimme ja käsittelemme tietoisesti, osaa emme. Ihminen jatkaa näkemistä päänsä sisällä silloinkin, kun ei ole hereillä: ainakin osa unissa näkemistämme asioista on samoja, joita olemme nähneet hereillä olomme aikana, vaikka emme niitä sellaisiksi tunnistaisikaan. Asiat saattavat muuttaa muotoaan, ja konteksti vaihtuu usein, mutta loppujen lopuksi käsitelty visuaalinen materiaali on hereillä olomme aikaisesta todellisuudesta peräisin.

Näkö on monille meistä eniten käyttämämme aisti. Näkömme ei käsittele ainoastaan meitä ympäröivää kolmiulotteista todellisuutta, vaan myös erilaisia visuaalisia tallenteita: kuvaa, liikkuvaa kuvaa, tekstiä. Usein saatamme jopa unohtaa, miten paljon visuaaliset ärsykkeet vaikuttavat meihin. Visuaalinen syöttö on jatkuvasti kiihtyvää ja näin myös turruttavaa. Esimerkiksi kärsimyksen näkeminen kuvissa arkipäiväisissä konteksteissa, kuten uutisissa, on dystooppisen yleistä. Susan Sontag puhui teoksessaan Valokuvauksesta (1984) siitä, miten kameran käyttö on aina hyökkäävää, ja kaikki valokuvat ovat jo itsessään väkivaltaisia tämän hyökkäävän luonteen takia. Hänen mukaansa ”on toista kärsiä kuin elää kärsimystä esittävien valokuvien parissa, mikä sinänsä ei välttämättä vahvista omaatuntoa ja myötätunnon kokemisen kykyä. Päinvastoin se voi olla niille vahingoksi. [– –] Kuvat lamaannuttavat meidät. Ne turruttavat meidät tunteettomiksi” (Sontag 25, 1984).

Kuitenkin epäoikeudenmukaisuuden havaitseminen millä tahansa aistillamme on aina myös kutsu toimintaan. Se voi herättää reaktioketjun, jonka siemen on meistä kaikissa löytyvässä empatiassa: kun näemme kärsimystä, niin intuitiivisesti heräävä, sisältä kumpuava tunne on se, että jokin ei ole oikein ja siihen tulee puuttua, sitä tulee muuttaa. Peilisoluja aktivoidakseen katseen kohteen ei tarvitse olla ihminen.

Eläinoikeusjuttu-dokumentti (2022) kertoo tuotantoeläimistä sekä eläinoikeusaktivisti Saila Kivelästä. Elokuvassa keskeisessä osassa on video- ja kuvamateriaali tuotantoeläintiloilta, joita Kivelä ja muut aktivistit kuvaavat. Dokumentissa eläimistä kuvattu materiaali sekoittuu taidokkaasti kohtauksiin ihmisistä. Samanaikaisesti onnistutaan kuvaamaan sekä eläinten kokemaa kärsimystä että ihmisen kokemaa traumaa siitä, kun joutuu omin silmin näkemään muunlajisten kärsimyksen – kykenemättä kuitenkaan välittömästi puuttumaan siihen.

Dokumentin henkilökohtaisuus ja herkkyys tekee siitä moniulotteisen ja koskettavan. Ihminen – elokuvassa Saila Kivelä – kokevana ja aistivana subjektina näyttää sen, miten syvät jäljet toisen kärsimyksen näkeminen voi jättää. Elokuvan ääniraitana käytetään useissa kohtauksissa kaikuja sikojen huudoista, jotka kuuluvat pitkin tilojen käytäviä. Näytöksen jälkeen huudot kaikuvat minunkin päässäni. Elokuva muodostaa tavallaan ketjun tapahtuneesta, sen näkemisestä ja kokemisesta, sekä nähdyn tallentamisesta ja jakamisesta. Katsoja käsittelee sekä kuvattujen muunlajisten tunteita, että elokuvassa näytettävien ihmisten tunteita heidän käsitellessään sitä, mitä ovat nähneet.

Mietin näkemistä myös käydessäni Dominik Fleischmannin näyttelyssä Kukkien tuoksu, Maan kosketus. Fleischmann on valokuvannut eläinkoe-eläimiksi laboratorio-olosuhteissa kasvatettuja ja käytettäviä rottia ja hiiriä. Näyttelyssä on myös kuvia lakastuvista kukista. Kuvien muodostamat parit näyttävät elämän eri muotoja ja vaiheita, sen muuntuvaisuutta ja jatkumoa. Yhdessä kuvassa ihminen pitelee valkeaa rottaa kädessään. Rotan pieni vaaleanpunainen käsi on ihmisen käden päällä, kuin pidellen sitä. Silmät ovat punaiset. Ne ovat sumeat ja viirumaiset.

Lääketieteellisten eläinkokeiden tekeminen ja olosuhteet on pitkälti piilotettu yleisöltä, samoin kuin lihateollisuus. Esimerkiksi Viikin eläinkoekeskuksen sijaintia ei löydä yksinkertaisella googlauksella, ja harva tietää, että vielä noin 20 vuotta sitten Helsingin yliopiston keskustakampuksellakin tehtiin eläinkokeita, muun muassa kädellisillä.

Lääketieteellisistä saavutuksista, joiden taustalla on eläinkokeet, harvoin puhutaan siitä näkökulmasta, kuinka monen muunlajisen hengen ne ovat vaatineet. Samoin harva tietää, mitä lautaselle jauhelihaksi päätyneelle eläimelle on sitä ennen tarkalleen tapahtunut. Molempien taustalla on jatkuvasti uusia henkiä vaativat tapahtumaketjut, jotka piilotetaan suljettujen ovien taakse. Mutta samoin kuin on ihmisiä, jotka haluavat piilottaa nämä tapahtumat, on onneksi myös ihmisiä, jotka haluavat näyttää ne.

Sontagin mukaan ”valokuvan ottaminen on osallisuutta toisen [– –] kuolevaisuuteen, haavoittuvuuteen, muuttuvaisuuteen” (Sontag 1984, 21). Niin näyttelyssä kuvatut rotat ja hiiret kuin elokuvassa näkyvät lehmät, broilerit, ketut ja muut eläimet ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä kuolleita heidän kuviensa painautuessa verkkokalvolleni. Kuvatut yksilöt on ikuistettu visuaalisesti niin, että rajaton määrä ihmisten silmiä voi nähdä heidät vielä nytkin, vaikuttua ja liikuttua näkemästään. Samoin kuvat toimivat ikkunoina niihin piilotettuihin todellisuuksiin, jotka avautuvat suoraan silmien eteen vain harvoille – mutta jotka ovat yhtä todellisia kuin ne asiat, jotka ympäröivät ja stimuloivat näkökenttäämme tälläkin hetkellä.

Kukkien tuoksu, Maan kosketus -näyttelyssä näyttelytilan keskellä on mullalla vuorattu alue, jonka päälle on aseteltu kuivuvia kukkia. Fleischmann on kutsunut katsojat tuomaan näyttelyyn kuihtuvat kukkansa empatian eleenä. Minulla oli syntymäpäivät muutama viikko sitten, ja kodistani löytyi sopivasti kuolevia kukkia. Asettelen ne mullan päälle, ja ajattelen kaikkia niitä muunlajisia yksilöitä, jotka ovat aikojen saatossa astuneet tietoisuuteeni visuaalisen tallenteen luoman ikkunan kautta, ja joiden näkeminen on muuttanut elämääni ja ajatuksiani.

Nähdä muunlajisen yksilön tuska ja kyetä kuvittelemaan se. Toimia heränneen tunteen johdosta, muuttaa käyttäytymistään ja tottumuksiaan uuden tiedon ja kokemuksen nojalla.

Tämä kyky on yksi lohdullisimmista piirteistä ihmisenä olemisessa.

Sonja Blom (FM, neurotiede, VTK, filosofia)

Kirjoittajaa kiinnostaa kykymme aistia muunlajisia ja muunlajisten kyky aistia maailmaa.

 

Eläinoikeusjuttu (2022)

Dokumenttielokuva, kesto 82 min

ohj. Saila Kivelä & Vesa Kuosmanen

 

Kukkien tuoksu, Maan Kosketus

Dominik Fleischmann

Näyttely valokuvagalleria Hippolytessä 6.–29.5.2022

 

Lähteet

Susan Sontag (1984): Valokuvauksesta. Suomentaneet Kanerva Cederström ja Pekka Virtanen. Love Kirjat. Alkuperäinen teos On Photography (1977).