Tekstin sisältövaroitus: eläimeen kohdistuva väkivalta

Vierailu turkulaisessa Titanik-galleriassa Reija Meriläisen Snugglesafe-näyttelyssä jättää hämmentyneen olon. Näyttely näyttää etukäteen tarkasteltuna jossain määrin kriittiseltä lemmikkieläinkulttuuria kohtaan, mutta vierailun jälkeen kävijä ei ole enää varma oletuksestaan. Kissanpentujen pehmeän suloinen olemus on sijoitettu vaaleanpunaiseen ja pörheään maailmaan, jossa ovat kuitenkin läsnä myös eläinten ja etenkin sairaiden eläinlasten hoitoon kuuluvat ulosteet ja muut eritteet, eläimet fyysisinä ja haavautuvina olentoina.

Tämän pinkin ja eritteisen maailman ympärille ja sisälle on luotu myös väkivallan uhka, joka jättää katsojalle kiusaantuneen olon. Pakottaminen ja kuolema esitetään suurelta kankaalta, mutta onko väkivallan ilmapiiri vain taiteellisesti luotu vaikutelma?

Taiteilija Reija Meriläinen on käsitellyt teoksissaan usein kehollisuutta ja valta-asetelmia. Niissä on ollut mukana vihjauksia myös väkivaltaan. Snugglesafe on kuitenkin syntynyt yhteistyössä tai ainakin yhteisymmärryksessä Kissojen suojelu Kisu ry:n kanssa, jonka vapaaehtoisena kissojen sijaiskotina taiteilija on toiminut vuosien ajan. Näyttelyä esittelevässä tekstissä kirjoitetaan, että ”[h]uolenpito on myös rutiinien toistamista ja joskus pakottavaa ja ahdistavaakin. Toisen ja itsen hengissä pitäminen vaatii jatkuvaa ylläpitoa ja oikeat välineet.”

Näyttelyssä esillä olevassa Snugglesafe-videoteoksessa näihin tilanteisiin yhdistetään uhkaavan tunnelman luova musiikki. Teokseen on liitetty sisältövaroitus: ”Osa videosta, etenkin viimeinen 10 minuuttia, saattaa ahdistaa joitain katsojia.” Ihminen on teoksessa niin suuri, että hänestä näkyy vain pieni osa. Hänen käsissään on pitkät ja terävät kynnet, joiden pyörityksessä ja hoivassa, hellyydessä ja pakottamisessa pyörivät pikkuruiset kissanpennut.

Väkivallan mahdollisuutta huokuva tunnelma saa kysymään, onko valtavan ihmisen ja pikkuruisen kissanpennun valtasuhteessa kaikki kunnossa. Pentu kuolee. Kuolinsyytä ei tuoda teoksessa esiin. Kuollut pentu asetetaan erikoisiin asentoihin ja sen päälle asetellaan vaaleanpunaisia neliöitä, kuin pastilleja. Niitä asetellaan myös elävän kissan päälle. Näiden asetelmien merkitys ei avautunut ainakaan minulle.

Videoteoksen lopputeksteissä kerrotaan, ettei kissoja satutettu eikä niiden ruumiita ole kuoleman jälkeen muunneltu tätä videota varten. ”Kokeneet eläinsuojeluyhdistyksen toimijat ovat olleet neuvona ja apuna kissojen asianmukaisessa hoidossa ja kaikki mahdollinen on tehty niiden terveyden eteen.” Katsojalle jää kysymys: Mitä varten kissanpennut ovat taideteoksessa? Yksinkertainen vastaus on taiteen tähden.

Muut eläimet kuin ihminen ovat ainoita eläviä olentoja, joiden kuolleita – ja esimerkiksi sairastavia – ruumiita voi taiteessa käyttää hyvin vapaasti. Niitä eivät koske samanlaiset suostumuksen, sovinnaisuuden ja kunnioituksen normit kuin kanssamme samaa lajia olevia, toisia ihmisiä. Muunlajiset eläimet ovatkin toimineet taiteilijoiden loputtomana materiaalina väkivallan ja esimerkiksi vihan käsittelyssä.

Snugglesafea on vaikea katsoa miettimättä Teemu Mäen niin kutsuttua kissantappovideota, eli teosta, jolla on ollut monta muotoa ja pituutta, mutta jonka ensimmäinen vuoden 1988 versio oli nimeltään Sex and Death ja joka sisälsi kohtauksen, jossa taiteilija tappaa kissan kolmella kirveeniskulla ja masturboi kuolleen eläimen päälle (https://teemumaki.com/essayskissa.html). Teokset keskustelevat keskenään. Molempien teosten kissat ovat peräisin eläinsuojeluyhdistykseltä. Toinen taiteilijoista toimii juuri niin kuin eläinsuojeluyhdistys toivoo, heidän apunaan ja yhteistyössä heidän kanssaan. Toinen valehteli yhdistykselle, vahingoitti haltuunsa saamaa eläintä kuolettavasti ja sai teostaan eläinrääkkäystuomion sekä päälleen pysyvän stigman ja vihan. Teosten katsojalle ei ole kuitenkaan selvää, mitä kumpikaan teos kissaan kohdistuvalla väkivallalla tai sen uhalla haluaa lopulta sanoa.

Taiteelle monimerkityksisyys ja erilaisiin suuntiin avautuvat tulkintamahdollisuudet ovat tyypillisiä. Mutta kun taiteen materiaalina on elävä ja tunteva eläin, voidaan kysyä, pitäisikö vaatimuksen teoksen etiikasta olla erilainen. Voiko elävää eläintä käyttää missä tarkoituksessa hyvänsä? Jos eläintä ei suoranaisesti vahingoita, onko kaikenlainen käyttö ok?

Elävien kissojen kohtelua sisältävää Meriläisen videoteosta katsoo toisenlaisin silmin ymmärrettyään, miten videoteoksen viereinen teos toimii. Pehmeässä kissanpedissä makaa selällään tekoturkiksesta tehty kissan kaltainen valkea otus. Olennon saa käynnistymään, eli sätkimään – jos sitä lyö tai ravistaa tarpeeksi lujaa. Teosluettelossa lukee ”touching is allowed. Reacts to hitting, shaking and throwing.” Teos on nimetty Natieksi. Nimi on sama, joka videoteoksessa annetaan kuolevalle pennulle. 

Ehkä kaikki, mikä saa meidät pysähtymään miettimään muiden eläinten kohtelua, on arvokasta. Silloin Teemu Mäen videoteoskin on arvokas. Vaikka emme katsoneetkaan sen kuvia häkkikanaloista ja teurastamoista, emmekä etenkään puhuneet niistä, sillä itse tekemämme väkivalta ei ole meille ongelma. Itse asetun kuitenkin lopulta kriittisemmälle kannalle: sillä miten eläimiä kerromme, esitämme ja kohtelemme, on väliä.

Eläviin olentoihin taiteen nimissä kohdistuva ei-suostumuksellinen väkivalta ei ole koskaan oikein. Mutta myös tällä väkivallalla leikittelyä voi pitää ongelmallisena. Normalisoiko vai kyseenalaistaako se valtasuhdettamme toisiin eläviin olentoihin?

 

YTT, Turun yliopiston post doc -tutkija Salla Tuomivaara on tutkimuksessaan keskittynyt eläinkäsitystemme historiaan ja muutokseen etenkin sosiaalitieteissä. Tuomivaaraa kiinnostavat erityisesti ihmisen ja muiden eläinten välille rakennettu raja ja ihmisten ja muiden eläinten alistamisen yhteydet.

 

Reija Meriläinen, Snugglesafe

8.–31.7.2022 Titanik-galleria, Turku.