Menen katsomaan syksyn elokuvan The Substance (o. Coralie Fargerat 2024), jonka odotan olevan pintapuolisesti lukemieni parin arvion perusteella feminististä kauhua. En halua lukea etukäteen liikaa, joten tiedän vain, että pääosaa esittää Demi Moore, ja elokuva käsittelee ulkonäköpaineita ja naiskehossa elämistä.

Valitettavasti elokuvan tarina jää vajaaksi, ja käsikirjoitus simppelejä viestejä alleviivaavaksi. Mitään uutta feminististä syvällistä oivaltavaa siitä ei jää käteen. Kauhu ja arvioiden varoittelemat ällötykset jäävät nekin teurastamokuviin tottuneille silmilleni luultua miedommiksi. Vain liian kovat äänet saavat minut muutamaan otteeseen sulkemaan korvakäytäviä sormin pienemmiksi. 

Tässä tekstissä käsittelen elokuvasta vain ruokaa ja eläimiä käsitteleviä osia. Mikäli haluat päästä jyvälle kokonaisuudesta, suosittelen lukemaan esimerkiksi Kulttuuritoimituksen  tai Helsingin Sanomien arvion. 

Munat, katkaravut ja foie gras

Elokuvan ruokakohtaukset jäävät mietityttämään. Ensimmäisenä kuvataan injektoitavaa tasaisella alustalla olevaa kananmunaa, jonka keskusta jakautuu nesteyttämisen jälkeen kahdeksi. Siinä tuodaan siis heti esiin toistuva ajatus siitä, että sinä olet yksi, olet yhtä itsesi kanssa. Kaksi onkin yksi. (Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana? Itseinho vai kauneusihanteet?)

Jumppatähtiveteraani Elizabeth Sparkle käy ravintolassa hänelle potkut antavan pomon kanssa. Harvey on vanha seksisti, joka polttaa tupakkaa ja mässäilee ravintolassa katkarapuaterialla. Limaiset sormet, lähikuva suusta, likaiset hampaat ja lupsahtavat katkarapuruumiiden palaset alleviivaavat miehen iljettävyyttä. Elokuvan miehet ovat muuten pääasiassa vanhoja, seksistisiä ja hölmöjä. Vain pari poikkeavaa mieshahmoa löytyy: toinen on vanha luokkakaveri eli kiltti tavallinen mies ja toinen ulkonäkökeskeisyyteen kompastunut sairaanhoitaja, jonka antaman muistitikun vuoksi päädytään koko juonikuvioon.

Elizabeth saa Harveylta työsuhteen päättymisen jälkeen pienen laatikollisen henkilökohtaisia tavaroitaan ja pienen lahjan. Kun lahja avataan, ollaan jo elokuvan juonessa edetty toimintavaiheeseen. Lahjaksi paljastuu ranskalainen keittokirja, jonka kannessa on punaposkin hymyilevä ylipainoinen mieskokki. Kirjan sivuilla on toinen toistaan ällöttävämmältä kuulostavia liharuokia, jotka on tehty pääasiassa eläimistä ja niiden elimistä, kuten vasikan aivoista. Kamera pysähtyy tarkentamaan hetkeksi sanoihin foie gras. 

Hanhenmaksa on tunnettu eliittiherkkuna, jonka tuottaminen on eläintuotannonkin mittakaavassa poikkeuksellisen julmaa, sillä hanhia pakkosyötetään rasvoittuneen maksan aikaansaamiseksi. Kirjan ravitsemusestetiikka on siis kaukana salaattia pureskelevista hymyilevistä dieettaavista naisista, jotka yrittävät tyydyttää omia ja muiden vaatimuksia näännyttämällä kehojaan ja mainostavat milloin raakadieettiä, milloin pätkäpaastoa. 

Olennainen osa vanhan minän ja nuoren minän ristiriitaisen suhteen kärjistymistä on elämäntavat, ja ruoka on yksi osa niitä. Nuori minä bilettää ja jättää pullot ja sipsisotkut jälkeensä, ja vanha minä kostaa ylenpalttisen mässäilyn jäljillä. Vanha minä katsoo nuorta minäänsä televisioshowsta ja käsittelee samalla erilaisia eläinperäisiä aineksia. Hän vatkaa suuren määrän kananmunia, joiden nesteet lentävät vatkaajasta seinille ja harmaantuneisiin hiuksiin. (Tässäkin kohdassa tietyt elementit muistuttavat elokuvasta Unelmien sielunmessu (o. Darren Aronofsky 2001), jossa niin ikään vanha ja yksinäinen pakkomielteinen nainen katsoo kotona televisiota ja asiat alkavat mennä koko ajan huonompaan ja huonompaan suuntaan.)

Hän käristää mustia makkaroita. Makkarat näyttävät hiukan samalta kuin hänen ensimmäinen kehomuutoksensa, pikavanhentunut ja rumentunut ruskea käyrä sormensa. Raivoissaan hän mätkäisee pöytään kokonaisen kanan. Tai oikeastaan iso lihakimpale on kalkkuna, sillä reseptin mukaisesti hän valmistaa siinä täytettyä kalkkunaa työntäen kanan kloaakkiin kättään. Kaukana ovat kuvat naisen kotihengettärenä kokkailusta ja naisen rooli, jossa ateria valmistetaan perheelle rakkaudella. 

Päähenkilö on yksin elävä, vanhentuva nainen, jolle ei ole enää tarjolla ulkonäköön perustuvaa ammattia. Hän tuntee raivoa nuorta itseään kohtaan, sillä tämä imee häneltä päivä päivältä enemmän kirjaimellisesti elinvoimaa. Kalkkuna ja muut eläimistä tehdyt ruoka-aineet joutuvat tässä itsesabotaasin ja koston välineiksi. Näkeekö katsoja tämän, vai näkeekö katsoja myös väkivallan, joka piiloutuu näiden reseptien ainesosien taakse, jää minulle epäselväksi. Minä en pysty katsomaan rikottua kananmunaa ajattelematta kanojen häkkejä ja rintalastamurtumia enkä lihapihviä ilman naudan kauhistunutta silmää teurastamolla. Todennäköisesti kauhuun tottuneet katsojat ohittavat lihat yhtenä ällötyselementtinä sen kummempia analysoimatta. Kohtauksessa kanan ihoa kuvataan läheltä, ja päähenkilön sormet painavat kanan selkärankaa kuin häntä koskettanut mieshoitaja. Näin ilmeiseksi tulee ennemminkin naiskehon ja kalkkunan kohtalo vain metaforana: naisille syötetään vaatimuksia ja kauneusihanteita kurkkuun kuin hanhelle, joka ei voi estää väkivaltaa vaan nielee kaiken. Kauneusihanteilla täytetyn naisen kehosta valikoidaan parhaat palat, ja kehoon myös työnnetään täyteaineita kuin kalkkunaan. 

Eräässä painajaista kuvaavassa kohtauksessa nuoren minän tanssiesityksen keskeyttää hetki, jolloin nuori Sue luulee tunteneensa pakarassaan oudon muodon. Koko kuvaustiimi pysähtyy katsomaan hidastettuna kuvaa hänen liikkuvista pakaroistaan. Sue lähtee takahuoneeseen pukeutuneena aamutakkiin kuin kuvaustauolla oleva pornotähti. Hän muljuttelee pakarastaan vyötärölle ja edelleen napaan möykyn, joka navasta kaivelun jälkeen paljastuu koipireisipalaksi. Olisi hienoa nähdä tässä elokuvan yksi alleviivaus ”You Are One” tulkittuna siten, että ihminen ja eläin on myös yhtä, mutta kananjalka viittaa lihomisen pelkoon ja täydellisen ulkokuoren ylläpitoon. Kananjalka on tyypillinen mässäilyn symboli, ja navasta kaivaminen alleviivaa syömisen, vatsan alueen ja lihomisen yhteyksiä. Tässäkin kuollut kana itsessään jää poissaolevaksi viittauskohteeksi. Ihmisen ja eläimen kärsimys eivät ole sama. Kohtaus viestittää ennemminkin naisille tuttua sananpartta “Hetken huulilla, aina vyötäröllä”. Olet, mitä syöt, mutta et ole, ketä syöt?

Elokuva näyttää, miten karmeaa on olla ikääntyvä nainen erityisesti viihdeteollisuudessa ja miten naisen kehon markkina-arvo on kuin käytetyllä tuotteella. Naiskehona eläminen on kuin lihakimpaleena olemista: leikkelyä, muokkaamista ja kulutetuksi tulemista. Hahmo kärsii sisäistetystä naisvihasta ja toisaalta male gazesta, häiriintyneestä ruokasuhteesta ja nähdyksi tulemisen paineista. Valitettavasti elokuva ei pakota näkemään eläimiä ja eläintuotteiden vaatimaa väkivaltaa, vaan se käyttää niitä “lihakauhun” elementteinä. Mikään määrä fyysistä kipua ei näytä vetävän vertoja naisen sisäistämälle itseinholle ja ankaruudelle.

Vanheneminen on ihmisen etuoikeus

Eläintuotannossa kaikki naudat, kanat ja siat tapetaan suorastaan lapsina tai nuorukaisina – tätä vasten naisten kokema vaikeus vanhenemisen aiheuttamien ryppyjen, kaikenlaisen valahtamisen ja työmahdollisuuksien muuttumisen takia tuntuu vain etuoikeudelta. Ihmisenä sitä saa elää viattoman ja höpsön nuoruuden, saa nauttia, saa luopua ja saa vanheta. Tuotantoeläimiä leikellään ilman omaa tahtoa tai suostumusta eri maissa monin tavoin: niiden kynsiä, hampaita ja kiveksiä silvotaan elävänä, ja lopulta kuolleet kehot verestetään ja pilkotaan tunnistamattomiksi. 

Lopussa “You Are One” toteutuu väkivaltaisella ja peruuttamattomalla tavalla. Sitten, kun nuori minä ymmärtää virheensä, on jo liian myöhäistä. Siinä vaiheessa kun valkokankaalle on tykitetty jo niin paljon hampaita, nesteitä ja ihmisverta, ei eläinlihoja enää tarvita shokeeraamaan. Viimeinen kuva muistuttaa vain alussa nähdystä hampurilaisesta. Liha on kasvot, veri ketsuppia. Kaikki häviää, ja jäljelle jää vain halkeillut muisto tähdestä.

 

Tiina Ollila

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka on pahoinvoinut enemmän bussin kyydissä kuin teurastamolla tai kauhuelokuvissa.

 

Kuva: Christine Tamalet / Universal Studios.