Osana Baltic Circle -festivaalia ensi-iltansa saanut ääniteos Hevosen silmin on esillä Kiasma-teatterissa marraskuun viimeisellä viikolla. Tai esillä on ehkä väärä sana teokselle, joka on harvinainen esitys teatterissa, sillä siinä ei ole mitään nähtävää, vain kuunneltavaa. Ellen Virmanin ja Mia Takulan teoksen äärellä katsoja sulkee silmänsä, jotta terästäisi toiset aistinsa, tässä tapauksessa kuulon. Hetken verran kokemus on outo, kunnes mieli sopeutuu kuuloaistiseen maailmaan ja sen omassa tajunnassa tapahtuvaan kuvittamiseen.

Se, että mieli joutuu luomaan tyhjästä visuaalisen maailman juuri tämän teoksen äärellä, on toimiva osa Hevosen silmin -teoksen viestiä. Teos haastaa miettimään sitä, millainen maailma on hevosen silmin, tai aistein. Lähtien kuuloaistin keskeisyydestä, hevosten omasta hiljaisuudesta, näköaistiemme erilaisuudesta – ja siitä, mikä hevosen elämää hallitsee: sosiaalisuus, oma lauma, pureskelu ja käveleminen, lähes loputon laiduntaminen. 

Kesäpäivän ja hevosten elämän tasaiset, pehmeät äänet johdattavat kuulijan aivan toisenlaiseen eläinten tarkkailun maailmaan kuin esimerkiksi luontodokumentit perinteisesti tekevät. Hevosiin erikoistuneen etologin Verna Vilppulan kertoessa tuosta toisesta maailmasta, jopa toisenlaisesta planeetasta, jolla hevoset rinnallamme elävät, voimme vain yrittää kuvitella sen. Ja meidän pitäisi yrittää kuvitella se.

Hevosen silmin kertoo paljon hevosten luontaisen, lajityypillisen elämän rauhasta. Ja muistuttaa jälleen kerran, millaisin ihmisen maailman tarinoin käsikirjoitamme luontodokumentit: niissä muunlajisten eläinten elämässä on kiinnostavaa väkivalta, kamppailu, puute ja kamppailu, parittelu ja syntymä. Vilppula puhuu pureskelusta, loputtoman ruuan päällä kävelystä, yhteenottojen ja kaikkien konfliktien välttelystä, verkkaisuudesta tunnista ja päivästä toiseen, sosiaalisuudesta ja lauman sisäisistä ystävyyksistä. Taustan äänimaisema tehostaa viestiä: rouskutus, rouskutus, rouskutus, katkeava ja suuhun kääntyvä ruoho, verkkaiset askeleet, hitaat liikkeet. Kunnes sitten aikanaan, pyrähdys juoksuun, hirnahdus laumaan saapuvalle tai siitä etääntyneelle.

Hevosen elämässä kaikki tapahtuu sosiaalisesti. Lauma on aina läsnä. Mieleen punoutuva maailma eroaa hätkähdyttävällä tavalla siitä, mitä me olemme hevosille – eräille eniten arvostamistamme muunlajisista eläimistä – tehneet: laittaneet heidät laatikoihin. Jokainen laumaan tarkoitettu suurikokoinen eläin omassa laatikossaan, ei sentään enää yleensä päästään kiinni sidottuna (lehmien kohdalla emme olleet valmiita moiseen myönnytykseen, raha puhuu). Olemme laittaneet laiduntavat laumaeläimet laatikoihin, joita kutsumme karsinoiksi. Ja karsinan kritisoiminen tuntuu myös omassa mielessäni radikaalilta. Me olemme kasvaneet ajatukseen, että ne ovat hevosen paras mahdollinen koti. Juuri tehty esitys siitä, että karsinat pitäisi rakentaa tulevaisuudessa siten, että hevosella olisi mahdollisuus edes koskettaa lajitoveriaan karsinasta toiseen, on saanut aikaan vastarintaa. 

Olemme kaikki kasvaneet kotieläintalouden ja hyväksikäyttävien eläinsuhteiden maailmaan. Eläinharrasteiden ja eläinrakkauden muodot ovat osa samaa kudelmaa. On rankkaa purkaa siihen liittyvää ajatteluaan. Ja useimmille meistä todella hidasta. Lemmikit ja harraste-eläimet kuuluvat mielessämme maailman kauniiseen puoleen: välittämisen, hoivan ja huolenpidon maailmaan. Hyvään meissä. Mutta pala palalta myös tämän maailman toisenlajisille eläimille haitalliset käytännöt ovat alkaneet valjeta meille. Toisten on lähes mahdotonta ottaa tätä tietoa vastaan. Eläimethän ovat rakkaita, emmehän silloin ole voineet tehdä mitään väärin!

Tarjoamme hevosillemme ja koirillemme pieniä retkiä maailmaan, johon ne kuuluvat. Meille tämä on harrastus ja hieno eläintä hoitava teko. Lenkit, metsäretket, ratsastus. Juokseminen vapaana tarhassa. Tarjoamme rakkaimmille olennoillemme armopaloja maailmasta, josta olemme ne varastaneet. Siinä ne saavat muutaman tunnin hihnan päässä tai kuolaimet suussa kulkea. Sanon näin koiranomistajana. Kaikki retkemme luontoon ja pitkin poikin kaupunkia, maatammekin, ovat armopaloja. Hänen ainoa mahdollisuutensa kokea maailmaa asunnon ulkopuolella. Sanon ”koirani” ja ”minä koiranomistaja” enkä puhu kanssani asuvasta koirasta tai edes kumppanilajista. Sillä olen maksanut tietyn summan rahaa, jotta koira on annettu juuri minulle. Eikä hän todellakaan ole valinnut asua kanssani, olla minun kumppanini. Elää ilman yhtäkään lajitoveria. Silti hänen elämänsä on käsittämätöntä ylellisyyttä kaikkiin tuotantoeläimiin verrattuna. Me olemme vieneet yksittäisen elävän eläimen suurimman ja tärkeimmän asian: oikeuden omaan elämään. Kaikilta muilta paitsi luonnonvaraisilta eläimiltä, joita on nykyisin pieni vähemmistö planeettamme maaeläimistä.

Tällaisiin ajatuksiin Hevosen silmin johdattaa mieleni sisältämättä yhtäkään syyllistävää sanaa tai yhtäkään kannanottoa hevosten pidon käytäntöihin. Tieteen tuloksia taiteeseen yhdistävä teos tekee sitä mitä taide parhaimmillaan, saa ajattelemaan, näyttää maailman uudesta kulmasta. Tällä kertaa toki jakaa myös tietoa. Tiedämme muista eläimistä enemmän kuin koskaan, mutta paljon on myös unohdettu siitä, mitä on joskus tiedetty. Ja kovin vähän annamme kasvavan tietomäärän vaikuttaa tottumuksiimme. 

Kaikista suhteemme ongelmallisista puolista huolimatta, ihmisten ja muunlajisten – vangittujenkin sellaisten – välille syntyy myös kauniita suhteita, kuten Hevosen silmin -teoksen toinen osa kertoo. Muunlajisilla eläimillä on kyky välittää meistä ja tarjota meille koskettavia elämyksiä, kiintyä meihin. Näkövammainen saa jalat ja silmät, joiden kanssa kulkea. Itsekin olen ”saanut” kokea maailman toisenlajisen olennon selästä käsin, sen rytmissä, toisesta perspektiivistä. Tuntea valtavan olennon pehmeän kosketuksen. Olemmeko ansainneet tästä mitään? Emme. Meidän velvollisuutemme on etsiä teitä siihen, miten muunlajisilla olisi paremmin.

Teoksen toisessa osassa esiin nousee myös usein toistettu ajatus siitä, että muunlajinen eläin ei syrji. Koira tai muu läheinen eläin ei paheksu, ei pilkkaa, ei halveksu, ei arvostele. Niin me sanomme, kun emme ymmärrä toisen mieltä. Heijastamme sinne mitä haluamme. Jos ymmärtäisimme heitä, heidän kieltään, saattaisimme useinkin kuulla sadattelua, arvostelua, turhautumista – olentojen välistä arvottamista. Mutta me emme ymmärrä, emme halua ymmärtää. Katsomme toisen eläimen kauniita silmiä ja heijastamme sen mieleen, karvakuoren alle sellaisia ajatuksia kuin itse tahdomme: petomaisuutta ja hillitöntä väkivaltaa, lojaaliutta ja rakkautta, yleviä arvoja ja alhaisimpia halujamme. Mutta entä jos olisimmekin vain hiljaa ja kuuntelisimme? Ilman että mielessämme on mitään valmiita kuvia siitä mitä koemme.

 

Kirjoittaja YTT, Turun yliopiston post doc -tutkija Salla Tuomivaara on tutkimuksessaan keskittynyt eläinkäsitystemme historiaan ja muutokseen etenkin sosiaalitieteissä. Tuomivaaraa kiinnostavat erityisesti ihmisen ja muiden eläinten välille rakennettu raja ja ihmisten ja muiden eläinten alistamisen yhteydet.

 

Hevosen Silmin -teos koostuu kahdesta osasta: Equus caballus ja Kentauri.

Teoksen kokonaiskesto on noin 42 minuuttia.

Tekijät
Käsikirjoitus ja ohjaus: Mia Takula ja Ellen Virman
Toimittaja: Mia Takula
Äänisuunnittelu ja sävellys: Ellen Virman
Valokuvaus: Mia Takula
Teoskuva: Katri Astala
Tilaaja: Baltic Circle

Hevosen silmin on osa kansainvälistä Radio that Matters -hanketta, jonka ytimessä on esitystaide, radiofonia ja akustinen inklusiivisuus. Baltic Circlen, Short Theatre -festivaalin (IT), Festival Parallelen (FR), Errand Soundin (DE), Radio Papessen (IT) ja PAV:n (IT) yhteinen Luova Eurooppa -pilottihanke rakentuu yhteistyössä paikallisten radioiden, taiteilijoiden ja kulttuurin moninaisuutta edistävien järjestöjen välillä.

Kiasma-teatteri
Mannerheiminaukio 2

ke 27.11. 18.00 
ke 27.11. 18.50 

Hinta: maksa mitä haluat / 16 / 28 / 45 €

Kesto: 42 min

Kieli: suomi