”Merimetsoja on paikoin haitaksi asti – lintujen vähentämiseksi mietitään kahta vaihtoehtoa: Öljyä tai tulta munille.” Yleisradion uutisotsikosta välittyy sodanjulistus luonnonsuojelulain rauhoittamaa lintua vastaan. Jari Hakkaraisen (2020) kirjoittamassa artikkelissa todetaan, että 2000-luvulla merimetsoja on näkynyt aiempaa enemmän Itämeren ilmatilassa. Merimetsojen kansoittaman Urpoisten saaren lähirannat ovat pysyneet puhtaina merimetsoista, mutta mainitulle saarelle sitten kulkeekin ”musta, tauoton liikenne”. Ihmiskalastajat pitävät merimetsokoloniaa niin pahana uhkana paikalliselle ahvenkannalle, että rauhoitettua lintukantaa halutaan päästä säätelemään. ”Se tarkoittaa metsästämistä, eli tulta munille!” Hakkarainen ilmoittaa.

Sanonta tulta munille on lainaa suomalaisille sotilaille toisen maailmansodan aikaan annetusta ohjeistuksesta. Se ilmentää sodankäynnille tunnusomaista dehumanisoivaa puhetapaa, jota tässä tapauksessa käytetään linnuille tuotetun kärsimyksen väheksymiseen.

Miksi valtavirtainen media sitten kannustaa lukijaa lajienväliseen vihollisuuteen ekososiaalisen sivistyksen vaalimisen sijaan? Usein epäsuosituista eläimistä tulee syntipukkeja, jotka kääntävät huomion pois omista virheistä. Merimetso on yksi lajeista, joiden perusruumiintoiminnoista on tehty pahe. Koska lintujen ainoa mahdollinen ravinnon lähde on kala, heidät koetaan kaloja havittelevien ihmisten kilpailijoiksi. Lisäksi eläinperäisestä ravinnosta muodostuva uloste on liian väkevää useimmille kasveille. Monet puhuvat merimetsojen ympäristövaikutuksista vakavana ympäristöongelmana, vaikka saariston kalliopinta, joka on valkoisenaan merimetsojen ulostetta, on mitätön esimerkiksi ihmisten asfaltoimaan maa-alaan verrattuna.

Vastaavasti liiallisten ravinteiden vaikutuksesta kuolevien puitten määrä ei merkitse mitään ihmisten suorittamien hakkuiden rinnalla. Merimetsoyhdyskuntien hajua pidetään sietämättömänä, samaan aikaan kun tupakat sauhuavat, lantasäiliöt lemuavat, moottorit katkuavat, kanankakka löyhkää ja lehtipuhaltimet myrkyttävät ilmaa keskellä ihmisasutusta. Kuvaavaa kyllä, ”Merimetsot hävitettävä suomesta” -adressin laatija Mauri Viherranta (2009) valittelee kannanotossaan merimetsojen asuinsijojen minkkitarhamaista löyhkää.

Maailmassa, jossa kaikki toislajiset ihmisapinat on ajettu sukupuuton partaalle, merimetso tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan omalle toiminnallemme. Merimetso on ilmeisen historiallinen ja sitä kautta inhimillisen tuntuinen laji. Yksilöiden toimintaa ei voi samastaa lajityypillisiin kaavoihin tai pelkistää muuttumattomina toistuviin sykleihin; Ylen uutisessakin kalatalousalueen toiminnanjohtaja Petri Rannikko luonnehtii merimetsoja nomadeiksi. Antropologi Tea Virtasen mukaan sedentaariset ihmiset ovat aina kokeneet liikkuvat lajitoverinsa uhaksi, sillä nämä ”eivät kunnioita valtioiden rajoja” (Laine 2007). Merimetsojen nomadius taas problematisoidaan siksi, että pesivien lintujen häiritseminenkään ei välttämättä johda lopulliseen tuhoon. ”Siirtyykö kiusa toisten riesaksi?”, Hakkarainen (2020) pohtii uutistekstinsä alaotsikossa. Toisaalta juuri merimetsojen ennakoimattomat liikkeet puhuttelevat inhimillistä käsityskykyä.

Vuonna 2019 Helsingin asukkailla oli oiva tilaisuus seurata lähietäisyydeltä lajienvälisen historian siipien havinaa. Alkukevään varhaisina aamuhetkinä tummanpuhuvat saattueet lipuivat monikaistaisten siltojen yli Vanhankaupunginlahdelle. Sama näky uusiutui aamu aamulta – merimetsot olivat rantautumassa harmaahaikaroiden valtakuntana tunnetulle Klobbenin saarelle. 13. huhtikuuta lintujen havaittiin rakentavan pesiä harmaahaikaroiden naapuriin. Kuumaksi keskustelunaiheeksi nousi kysymys, vaihtuisivatko haikarat ennen pitkää merimetsoihin vai alkaisiko saarella kahden pitkäkaulan rinnakkaiselo. Uuden käänteen tarina sai, kun merikotka säikäytti merimetsot tiehensä 17. huhtikuuta: merimetsojen yleistyessä merikotkat ovat tottuneet etsimään ravintoa mustasulkaisista yhdyskunnista. Osa linnuista kuitenkin palasi 23.4., ja alkukesästä 17 tummaa untuvikkoa nokki reitin munasta lintujen ilmoille Klobbenin tervaleppien latvuksissa. Päivämäärä- ja poikastiedot ovat peräisin Hannu Sarvanteen (2019a; 2019b) verkkopäiväkirjasta.

Toisista maailmoista kiinnostuneen kädellisen silmin merimetso on kiehtova lintu. Voimme kuvitella, kuinka tummat siivekkäät puntaroivat päätöksiään: lähteäkö vai jäädä, suunnatako nokka avomerelle vai sisämaahan? Mitä luultavimmin merimetsojen edesottamukset ovat seurausta lukuisten tekijöiden kompleksisesta vuorovaikutuksesta – ratkaisuihin saattavat vaikuttaa yksilön temperamentti, tilannekohtaiset havainnot sekä monisyiset paikalliset tekijät.

Merimetsojen tarjoamista älyllisistä ja esteettisistä virikkeistä on kuitenkin mahdotonta päästä nauttimaan, jos ihmiset ryhtyvät sotaan merimetsoja vastaan tai käyttävät näitä omien moraalisten arvojensa ja uskomustensa jäsentämiseen.

Monessa Euroopan maassa merimetsoja on soimattu jo satojen vuosien ajan − näin esimerkiksi Englannissa, missä Kevin De Ornellas (2007) ja Richard J. King (2013) ovat tutkineet kulttuurin merimetsovastaisuutta. William Shakespearen teoksissa merimetso on poikkeuksetta tuhoisan ahneuden vertauskuva, ja 1500-luvun loppupuolella merimetsoon alettiin liittää perinteisen ahneuden lisäksi muita paheita, kuten köyhien kyynistä petkuttamista ja hyväksikäyttöä.

Kun Raamattu käännettiin englanniksi 1611, lähtötekstin pelikaani käännettiin merimetsoksi niissä tilanteissa, joissa merkitysyhteys on kielteinen; niissä kohdissa, joissa linnusta puhutaan myönteiseen sävyyn, pelikaani pysyi pelikaanina Kuningas Jaakon Raamattuna tunnetussa teoksessa. John Miltonin runoelmassa Kadotettu paratiisi itse Saatana kuvataan merimetson näköiseksi, ja yhä nykyisinkin monet britit suhtautuvat merimetsoihin vihamielisesti. (De Ornellas 2007; King 2013.) Miltonin runojen kautta mielikuva merimetson saatanallisuudesta levisi myös Suomeen, mistä merimetsot käännöshetkeen mennessä oli ehditty tyystin hävittää:

Hän maasta nous ja Puuhun Elämän,
Puutarhan keskimmäiseen, ylimpään,
jäi merimetson hahmossa; mut täyttä
ei elämää hän löytänyt vaan hautoi
siell’ eläville kuolemaa.
(Milton 1933 [1667], suomentanut Yrjö Jylhä)

Vihapuhe luo käsitteellisen perustan väkivallalle niin lajinsisäisessä kuin lajienvälisessäkin vuorovaikutuksessa. Väinö Linnan (1954) Tuntemattomassa sotilaassa vänrikki Koskela antaa alaisilleen komennon ”Tulta munille!”, jota kuulijat innokkaasti välittävät eteenpäin. Kun alikersantti Rokalta myöhemmin kysytään, miltä tuntuu ampua ihmistä, tunnettu vastaus kuuluu: ”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii.”

Myös lintujen ampuminen vaatii useimmilta ihmisiltä jonkinasteista epäeläimellistämistä, jaetun eläimyyden sivuuttamista. Lajienvälisessä sodassa määrätietoinen merimetsojen vastustaja voi toimia vänrikkinä, jonka sanan toimittaja laittaa kiertämään aliupseerin uskollisuudella. Suurimpana erona toiseen maailmansotaan on se, että vastapuoli on aseeton. Epäsuhdasta huolimatta vihapuhe tekee vihaamisen oikeutetuksi ja saa muutkin tavoittelemaan kohteen tuhoamista sen sijaan, että lajienvälisiin ristiriitoihin etsittäisiin kompromissiratkaisuja.

FL Ella Vihelmaa on kielen, semiotiikan ja lajienvälisen kääntämisen tutkija ja ympäristötieteen opiskelija Turun yliopistossa.

Lähteet

De Ornellas, Kevin. 2007. ”Fowle fowles?” The sacred pelican and the profane cormorant in early modern culture. Bruce Boehrer (toim.), A cultural history of animals in the Renaissance, 27–50. New York: Berg.

Hakkarainen, Jari. 2020. ”Merimetsoja on paikoin haitaksi asti – lintujen vähentämiseksi mietitään kahta vaihtoehtoa: Öljyä tai tulta munille.” Yle Uutiset 9.4.2020.

King, Richard D. 2013. The Devil’s cormorant. A natural history. University of New Hampshire Press.

Laine, Pia. 2007. Nomadit ja liikkuva elämäntapa. Maailman kuvalehti 2.10.2007.

Linna, Väinö. 1954. Tuntematon sotilas. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Milton, John. 1933 [1667]. Kadotettu paratiisi. Suomentanut Yrjö Jylhä. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Sarvanne, Hannu. 2019a. ”Merimetsojen pesinnän tilanteesta Klobbenilla.” Viikissä vuoden ympäri -blogi 15.5.2019.

Sarvanne, Hannu. 2019b. ”Poimintoja Vanhankaupunginlahden poikastilanteesta.” Viikissä vuoden ympäri -blogi 17.6.2019 ja 13.8.2019.

Viherranta, Mauri 2000. ”Haitat.” 24.12. 2009. Puheenvuoro ”Merimetsot hävitettävä suomesta” -adressia koskevassa keskustelussa.

Kuvat

Otsikkokuva: Silmu Vihelmaa, Katse merelle (2020)

Toinen kuva: Nora Helsinki, Liidetäänkö kilpaa? (2019)