Oikeutta eläimille -järjestö julkaisi salakuvattuja videoita suojelukoirien viikoittaisista koulutusharjoituksista ja -seminaareista, joissa harrastekoiriin kohdistetaan raakaa väkivaltaa. Toivuttuani väkivallan aiheuttamasta ensisokista aloin pohtia, että videolle kuvatuissa tilanteissa oli paljon samanlaisia piirteitä kuin vanhassa veriurheilulaji bull-baitingissa, jossa härkä, joskus hevonen, karhu tai pienempi petoeläin sidotaan paikoilleen ja tarkoitusta varten jalostetut ja koulutetut bull-tyyppiset koirat usutetaan lähes puolustuskyvyttömän eläimen kimppuun. Kohteena toimiva eläin provosoidaan raivokkaaksi esimerkiksi hieromalla pippuria tämän sieraimiin.

Molemmissa tapauksissa ihmiset ovat ringissä hyökkäyksen kohteena olevan eläimen ympärillä. Kuka tahansa voisi koska tahansa pysäyttää tapahtumien kulun, mutta ei tee niin. Väkivalta on julmaa ja tarkoituksetonta.

Videoilla koira on härän asemassa, ja hyökkääjät ovat ihmisiä. Kyseessä on tarkasti rajattu ja kohdennettu, yksissä tuumin yksilöön kohdistuva systemaattinen alistaminen ja väkivalta. Kehittynyt teknologia, kuten kaukosäätimellä ohjattava sähköpanta mahdollistaa pienemmillä työkaluilla sekä eläimen provosoinnin että hallinnan, ja uhriksi on valittu merkittävästi härkää tai karhua pienempi eläin.

Ihmiset siis ryhmäytyvät ja aseistautuvat satuttaakseen heikompaansa tilanteessa, jossa ihmiset itse ovat luoneet vaatimukset ja säännöt ja aiheuttaneet toisenlajisen eläimen epäonnistumisen näiden vaatimusten noudattamisessa. Mikään vuorovaikutus ei nimittäin vaadi väkivaltaa, jos osapuolille voidaan muin keinoin kertoa, mitä heiltä halutaan. Toisinaan tämä vaatii suurtakin vaivannäköä ja hoksottimia, jos pitää kommunikoida vaikkapa kulttuuri- tai lajirajojen yli. Väkivaltaa tietenkin tarvitaan silloin, kun on tarkoitus nimenomaan satuttaa, kuten baitingin kohdalla on.

Yleisön rooli on erittäin tärkeä. Vuosisatojen ajan baitingin yleisön muodostivat työväenluokkaiset miehet, jotka juopottelivat, melusivat ja löivät vetoa taistelun aikana. 2020-luvulla yleisöä ovat ne lajiin vihkiytyneet harrastajat, jotka osallistuvat laittomia välineitä ja lainvastaisen kovia menetelmiä hyödyntäviin treeneihin tai maksullisiin seminaareihin, todistavat väkivaltaa ja osallistuvat uudelleen treeneihin tai seminaariin. Yleisöä ovat myös ne lajiliittotason edustajat, jotka kuulevat huhupuheita ja saavat yhteydenottoja huolestuneilta harrastajilta, mutta jotka vielä salakuvattujen videoiden julkaisuhetkellä kieltävät ilmiön olemassaolon ja oman tietoisuutensa siitä.

Baitingissa syöttieläimet kuuluivat rikkaalle ylimystölle, mutta asiasta ei pidetty suurta meteliä, sillä ylimystö tai sen lähellä olevat henkilöt olivat itse vastuussa lajin dokumentoinnista jälkipolville. Oli palkitsevampaa parjata työväenluokkaa huonosta käytöksestä kuin ruotia veriurheilun rahoittaja-fasilitaattorin roolia (Bailey 1982).

KIUSAAMISEN RYHMÄDYNAMIIKKA JA MOTIVAATIO

Mikä sitten voisi olla 2010-luvun suojelukoiraharrastajien motivaatio altistaa omat koiransa lainvastaiselle kovakouraisuudelle ja aiheuttaa ”harrastuskavereilleen” kipua, tuskaa ja kärsimystä omakätisesti? Ja mikä on ylemmän tahon eli liittojen motivaatio olla puuttumatta laittomuuksiin ja moraalittomuuksiin? Selitykseksi on tarjottu kisamenestystä ja sen mukanaan tuomia titteleitä. Siis arvostusta ja mainetta omassa vertaisryhmässä.

Tiedämme tutkimuksesta, että kiusaaminen merkityksessä ”systemaattinen ja tahallinen vallan väärinkäyttö” (Salmivalli 2010 a) voi olla tekijälle palkitsevaa toimintaa. Kyse on siitä, millaiset kiusaamista koskevat normit vaikuttavat yhteisössä. Tilanteisiin puuttuminen on vaikeaa, vaikka yksilö vastustaisi kiusaamista periaatteen tasolla, mikäli normit puoltavat kiusaamista (Salmivalli ym. 2004). Lisäksi iän myötä käy yleisemmäksi palkita kiusaajaa kiusaamisesta (Salmivalli 2010 a). Kiusaajan kokema hiljainen tai ääneen lausuttu hyväksyntä puolestaan lisää kiusaamisen kestoa ja myös intensiteettiä (O’Connell, Pepper & Craig 1999). Ilman ryhmän tukea kiusaaja ei tekisi kaikkia tekoja, joihin ryhtyy voitettuaan ryhmän puolelleen.

Pitkittyneessä kiusaamistilanteessa kiusaamisen uhri menettää ihmisarvonsa (Olweus 1978, Schuster 2001), mutta jos ihmisarvoa ei alun perinkään ole, koska uhri on esimerkiksi koira, arvonmenetys johtaa tuntemattomaan. Ehkä päädytään lähelle valistusfilosofi René Descartesin kuuluisaa ajatusta eläimestä koneena, joka joko toimii tai ei toimi.

Toisaalta ryhmä vähättelee kiusaamisen vakavuutta juuri heidän omassa kiusaamistilanteessaan esimerkiksi erilaisuuden tai ansaitsemisen repertuaarin kautta (Teräsahjo & Salmivalli 2002, 2003). Vertaisryhmän mielestä kiusattu ansaitsee tulla kiusatuksi (Olweus 1978, Schuster 2001). Kiusaaminen on oikein. Teot kovenevat, maine kasvaa, eikä sanktioita tule. Kun kiusaamiseen ei puututa, kiusaaja ja hänen vahvistajansa voivat tehdä tulkinnan, että tämänasteinen kiusaaminen on sallittua. Sitten asteikolla noustaan yhä ylemmäs. Samanaikaisesti kiusaaja ei ehkä ole tykätty tai suosittu, mutta hänellä on ”kova maine” (Salmivalli 2010 b), ja hänen kanssaan eri mieltä oleminen on haitallista, ainakin sosiaalisesti, ja siitä rangaistaan, ainakin sosiaalisesti.

Näin toimii kiusaaminen ryhmäilmiönä. Siihen puuttuminen vaatii akuutissa tilanteessa yksilötason, ryhmätason ja tarvittaessa kuten nyt instituutio- ja yhteiskuntatason interventiota (esim. Salmivalli 2010 a). Tässä tilanteessa seuraamukset ovat yksilötasolla rikosoikeudelliset. Suurin akuutti työ on tehtävä ryhmä- ja lajiliittotasolla, jossa on ensin selvitettävä tapahtuneet ilmiöt ja sen jälkeen laadittava tehokas väkivaltaisen käytöksen ehkäisyjärjestelmä.

Kiusaamistapauksissa tarvitaan aina myös tukea. Tukea uhreille, eli koirille. Heidät pitää saada turvaan. Tukea yleisölle, joka ei ole vastuussa väkivallasta mutta on ollut vastuussa sen lopettamisesta. Tukea kiusaajille, jotta he tunnistaisivat mitä ovat tehneet, mistä vaikuttimista ja miten voisivat muuttaa käytöstään. Pitää kuitenkin muistaa, että kiusaamistilanteessa vaikeinta on vaikuttaa kiusaajaan. Kiusaaminen on palvellut häntä usein hyvin, ja hän suhtautuu verrokkeja myötämielisemmin kiusaamiseen (Salmivalli 2010 a).

Yleisöön vaikuttaminen on sen sijaan suhteellisen helppoa. Pitää luoda uudet normit, joissa kiusaamista ei hyväksytä ja joissa kiusaamiseen on helppoa ja kannattavaa puuttua. Ylemmillä instituutioiden ja yhteiskunnan tasoilla pitäisi nyt todella miettiä, mitä konkreettisesti tarkoittaa ainoa universaalisti tunnustettu kiusaamisen vastalääke: kiusaamisen nollatoleranssi (Reunamo ym. 2016).

Tällä hetkellä olemme monella tavalla kiusaava ja kiusaamisen hiljaisesti hyväksyvä yhteiskunta, kuten suojelukoiriin kohdistuvan väkivallan jatkuminen julkisena salaisuutena osoittaa. Kiusaajasta voi tulla mitä tahansa, vaikkapa presidentti. Tiedämme, että kiusatuilla on myös puolustajia ja jopa ystäviä, mutta kriittinen massa sallii yhä kiusaamisen normit. Varhaiskasvatus- ja koulukiusaamistutkimuksen perusteella on kuitenkin selvää, että jokainen kalteva pinta on liikaa (esim. Reunamo ym. 2016, Repo 2015). Se viestittää, että on sallittua ja ei-sallittua kiusaamista.

Kriittisessä eläintutkimuksessa ja spesismin eli lajiin perustuvan sorron ja syrjinnän käsitteessä on sisäänkirjoitettu ajatus siitä, että kaikki sorto, syrjintä ja kiusaaminen ovat pohjimmiltaan samaa ilmiötä. Niin kauan kuin eläintä voidaan kohdella kuin eläintä (merkityksessä huonosti, kurjasti, välinpitämättömästi) tai kun koira voi kuolla koiran lailla (merkityksessä arvottomasti), myös ihmistä voidaan kohdella kuin eläintä ja ihminen voi kuolla koiran lailla. Kiusaaminen, rasismi, sorto ja syrjintä päättyvät vasta, kun niitä ei hyväksytä lainkaan.

Kohuvideot nostavat esiin myös eläinten hyvinvointilain kokonaisuudistuksen ajan velloneen keskustelun siitä, missä olosuhteissa ja millä lain pykälillä ei-inhimillinen eläin voidaan oikeasti suojata tarpeettomalta kivulta, tuskalta ja kärsimykseltä. Julkisoikeuden asiantuntijat Suomen eläinoikeusjuristit ry:ssä ovat sitä mieltä, että ainoa juridisesti ja käytännöllisesti toimiva tapa olisivat eläinten perustuslailliset perusoikeudet.

Koirat ovat monella tavalla erityisiä meille ihmisille. Olemme jakaneet yhteistä tilaa ja olleet vuorovaikutuksessa toistemme kanssa jo niin monia tuhansia vuosia, että meidän on helppo mieltää koira tuntevaksi, älykkääksi ja persoonalliseksi, jopa ihmistä jalommaksi ja varauksetta rakastettavaksi olennoksi. Ehkä kaltoinkohdellut koirat voivat siis edistää keskustelua eläinten perusoikeuksista paremmin kuin monet muut myrskynsilmässä käyneet eläinlajit sioista makakeihin. Jospa se olisi se hyvä, mitä tästä väkivallasta voisi seurata.

Marianna Koljonen

Kirjoittaja on lastenkirjallisuuden väitöskirjatutkija, joka opiskelee erityispedagogiikkaa sekä kahden rescuekoiransa lempeässä opissa lajienvälistä elämää.

Lähteet

Bailey, Kenneth D (1982). Methods of Social Research. New York: Free Press; London: Collier Macmillan.

O’Connell, P., Pepler D., Craig W. (1999). ”Peer involvement in bullying: Insights and challenges for intervention.” Journal of Adolescence, 22, 437–452.

Olweus, D. (1978). Aggression in Schools. Bullies and whipping boys. Washington DC: Hemisphere.

Repo. L. (2015). Bullying and its prevention in early childhood education. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteellinen tiedekunta.

Reunamo, J., Ko, J., Cheng, D., Lee, H-C., Wang, L-C. & Salminen, E. (2016). Openness and agency as strategies on addressing bullying. In O. Saracho (Ed.) Contemporary research on bullying in early childhood education. IAP Publishing: USA.

Salmivalli, Christina (2010 a). Koulukiusaamiseen puuttuminen: kohti tehokkaita toimintamalleja. 2. uudistettu painos. Jyväskylä: PR-kustannus.

Salmivalli, Christina (2010 b). ”Bullying and the peer group: A review.” Aggression and Violent behavior, 15. (112–120).

Salmivalli, C., Kaukiainen A., Voeten M. & Sinisammal, M (2004). ”Targeting the Group as a Whole: The Finnish anti-bullying intervention”. Teoksessa PK Smith, D. Peler & K. Rigby (toim.) Bullying in school. How successful interventions can be? (251–273). Cambridge UP.

Schuster, P. (2001). ”Rejection and victimization by peers. Social perception and social behavior mechanisms”. Teoksessa J. Juvonen ja S. Graham (toim.) Peer harassment in School. The plight of the vulnerable and victimized. (209–309). New York: Guilford.

Teräsahjo, T. & Salmivalli, C. (2002). ”Se tavallaan haluu olla yksin” Koulukiusaamisen tulkintarepertuaarit ala-asteen oppilaiden puheissa.” Psykologia, 38, 114.

Kuva

Pixabay. Kuvan henkilö ei liity nyt uutisoituihin tapauksiin.