Ihailen Maija Albrechtia taiteilijana ja pidän paljon hänen teoksistaan ja niiden aiheista. Teemat ovat läheisiä myös itselleni, vaikka esteettinen kieleni ja tekniikkani on erilaista. Pohdin olenko jäävi kirjoittamaan hänen Galleria G:ssä esillä olevasta näyttelystään Mustan ja keltaisen tarve kritiikkiä. Kenties teosten kohtaaminen ja taiteesta keskustelu on tärkeämpää, ja tekstini on kritiikin kaapuun verhoutunut kirje. Minulla on tarve kirjoittaa mustasta ja keltaisesta, ihanasta oudosta elämästä jota näyttely käsittelee.

Albrecht kävelee joka päivä rantaan katsomaan merta ja lintuja. Vanhat haavat viitoittavat reittiä, syksyllä ne pudottavat keltaiset lehtensä halkaisemaan maisemaa, piirtävät maahan rantaan johdattelevan viivan. Keltaisen tarve kohoaa näyttelyn nimeksi taiteilijan arkisesta kokemuksesta. Hän hoitaa keltaisen tarvettaan kasvattamalla keltaisia kukkia, levittämällä keltaista väriä paperille, joiden toisena värinä on useimmiten musta. Albrecht tarkkailee teoksissaan häntä ympäröivää elämää: keltaisen ja mustan sävyjä, jotka esiintyvät kimalaisen pörröisissä raidoissa, metsäsittiäisien kilvessä, mustarastaan höyhenpuvussa.

Maija Albrecht on ansioitunut kuvataiteilija ja taidegraafikko, jonka ensisijainen ilmaisukeino on kuivaneulapiirros. Teknisesti kuivaneulapiirrokset ovat äärimmäisen taidokkaasti tehtyjä, ne tallentavat sävykkäinä ja herkkinä yksityiskohtaisen piirroksen, jonka tarkkuus viestii taiteilijan kiinnostuksesta vanhoihin luonnontieteellisiin kuvituskuviin. Näyttelyssä, niin kuin koko Albrecthin tuotannossa, toistuvat linnut. Niiden luonnontieteellinen realismi kietoutuu mielikuvituksellisiin nyrjähdyksiin, alitajunnasta nouseviin kuviin, joita ei voi havaita sellaisenaan luonnosta. 

Erityisesti näyttelyssä korostuvat silmät, katse ja katsominen, se mitä näemmä tai minkä ohitamme. Osa teoksista käsittelee ihmisen sokeutta, osa kuvaa silmiä enemmän peilinä sieluun tai ikkunana linnun maailmaan. Lintujen silmät ovat pieniä ja kauniita, taiteilija varioi niiden sävyjä ja kuvaa silmämunia nauhoina, jotka toisinaan muodostuvat helmikoruiksi. Hopeainen Peilisilmä (2021) tai Sinun silmiesi väri (2021) keskittyvät tarkastelemaan yksityiskohtia, kannustamaan myös katsojaa painamaan mieleensä häntä ympäröivien olentojen piirteet. Suurinta ihmisen sokeutta lienee maailman sivuuttaminen; erilaisten tuttujen ja tuntemattomien olentojen ohittaminen, meitä ympäröivän aineksen ja elämän itsestään selvänä pitäminen. 

Hoivasin kukkapurkista salamatkustajana kotiini muuttanut tuhatjalkaista, se altisti minut ottamaan huomioon kaltaisensa, sai minut kiinnostumaan kuoriaisista ja hyönteisistä, olennoista jotka helposti jäävät huomiotta jo mitättömän kokonsa vuoksi. Koen että niiden havainnointi avartaa ihmisen käsitystä maailmasta, kenties juuri pienimmät voivat opettaa eniten myötätunnosta ja elämän arvostamisesta. Noita vähäpätöisiä, usein ällöttäviksi tai haitallisiksi miellettyjä olentoja ei kuvata juurikaan esteettisessä ja positiivisessa valossa, vaikka ne toisaalta ovat olleet kuvataiteen aihe läpi sen historian. Maija Albrecht on työskennellyt lintujen ja muiden pienten eläinten parissa jo pitkään, paneutuminen synnyttää luontevia, levollisia ja viimeisteltyjä teoskokonaisuuksia. Linnut on kuvattu usein profiilista, vakavina ja tyyninä kuin potrettikuvien henkilöt. Tyhjä tila, piirtämätön alue linnun pään ja koukkuisten varpaiden välillä on yhtä merkityksellinen kuin hieno viiva. Albrecht sommittelee kuvansa varmasti, piirtää näkyviin oleellisen, tekee sen sitten rihvelitaululle tai kuparilaatalle. Hänen kuoriaisensa asettuvat vedoksissa kauniisti esille, ohjaavat ihmistä ohittamaan sokeat pisteensä, näkemään elämän runsauden heti jalkojensa juuressa. 

Piirtämisen rinnalla Albrecht toteuttaa teoksiaan esinekoosteiden avulla. Ne ovat käsitteellisesti nokkelia ja hauskoja, piirrosten tapaan lempeällä katseella tehtyjä huomioita taiteilijaa ympäröivästä maailmasta. Yllättävien yhdistelmien avulla teosten luonnontieellinen kuvasto sekoittuu surrealistisiin mielenmaisemiin, dominopalat muuttuvat sisaruksiksi tai rasiaan tehty pienoisveistos omaksi universumikseen jossa pääsky lentää sinitaivaan poikki. Kuuden päivän kuuri (2020) muodostuu seinään kiinnitetyistä lusikoista, joiden kupeista muodostuu arpakuution luvut niissä lepäävien kärpäsen päiden mukaan. Hyönteisten kauniita kuoria ja siipiä voi löytää arkisesta ympäristöstään, ne ovat eläinten jälkeen jättämää materiaalia, jota taiteilijat käyttävät teoksissaan sen ekologisuuden, estetiikan ja symboliikan vuoksi. Nämä teokset kiinnostavat minua, koska tutkin, miten eläin voidaan esittää materiaalisesti teoksissa ilman, että se muuttuu subjektista täysin objektiksi. Kysymys on vaikea, sillä kuvataide on lähtökohtaisesti materiaalista, eikä sen parissa olla juurikaan käyty keskustelua, miten subjektit, lajistaan riippumatta, asettuvat taiteen materiaaliksi. Ylipäätään eläimen, varsinkaan hyönteisten, subjektius ei ole yleisesti tunnustettu asia. 

Ajatukseni kiinnittyy pitkäksi aikaa teokseen Samaan aikaan toisaalla (2021), jonka tumma rasia on kuin Pandoran lipas. Sen pohjalla on video, jossa hämähäkki kohtaa verkkoonsa kiinnijääneen, yhä elossa olevan hyönteisen.  Lähes jokainen meistä on eläessään katkaissut hyönteisen elämän, kärpäset, hyttyset ja paarmat häiritsevät ja kiusaavat ihmisiä olemassaolollaan ja puraisuillaan. Hyönteisten tappamisen helppouden ja tottumuksen takia niiden osat taiteen materiaalina, tai hyönteisten kuoleman esittäminen ei ole yhtä radikaalia, kuin nisäkkäiden.  Silti eläimen elämä ja kuolema kuvastuu hyönteisiä sisältävissä teoksissa voimakkaasti, katsoja voi heijastaa pienen eläimen kautta turvallisesti ajatuksia omasta kuolevaisuudestaan tai kokemuksiaan surusta ja menetyksistä. Esimerkiksi Sara Bjarlandin videoteos Death No. 3 (2013) kuvaa ampiaisen viimeisiä hetkiä, Albrechtin teoksen tapaan se synnyttää hyönteisten sijaan enemmän kysymyksiä ihmisyydestä – kenties myös siitä, miksi ihminen haluaa seurata tai kuvata toisen olennon kuolemaa. Vaikka hyönteiset ovat helposti sivuutettavia olentoja, niiden avulla voidaan käsitellä ihmiselämän kannalta keskeisimpiä teemoja, hyvin erilaisina lajeina jaamme kaikkia eläviä koskettavan elämänkaareen. Hyönteiset ovat myös oman lajimme säilymisen kannalta tärkeitä toimijoita, mitä ei voi ympäristökriisin aikakaudella unohtaa.

Maija Albrechtin tarve kuvata mustan ja keltaisen avulla pienien olentojen elämää käsittelee suuria kysymyksiä, jotka pysäyttävät meistä useimmat. Näyttely herättää huomioimaan ympäristön, herkistymään maisemaa halkoville viivoille, väreille ja olennoille jotka sitä asuttavat. Toisaalta se on myös esteettisesti harkittu ja taiten tehty kokonaisuus, joka on visuaalisena kokemuksena nautinto.

Maija Albrechtin näyttely Mustan ja keltaisen tarve on esillä Helsingissä Galleria G:ssä 25.4.2021 saakka.

Outimaija Hakala on väitöskirjatutkija Aalto-yliopistossa.