Kuka pysähtyy suremaan autoilijan tappamaa metsähiirtä? Kumpi on tärkeämpää, opetella ottamaan vai antamaan tilaa?

Eläimiksi-blogistakin tuttu Ella Vihelmaa on julkaissut odotetun esikoisteoksensa. Teos on viisas, muhkea ja monimuotoinen puheenvuoro maailman tärkeimmistä ja vaikeimmista asioista. Kirjan luvut käsittelevät muun muassa suhdettamme aineen ja energian virtoihin, antroposeenin tuottaman surun sietämistä, traumaperäistä kasvua, köyhyyttä ja konsumerismia, ihmiseläimen toisenvaraisuutta, äitiyden ja lisääntymättömyyden paikkaa ekologisessa ajattelussa sekä rajojen ja tuonpuoleisen merkitystä elämän mielekkyydelle.

”Kun ihminen juo lasillisen vettä, häneen päätyy molekyylejä, jotka ovat nousseet korkeuksiin kivihiilikauden kortepuun johtosolukossa tai jotka jääkauden villamammutti on rouskuttanut suuhunsa. … Aineen kautta kaukaisuus on läsnä jokaisessa arjen yksityiskohdassa. Käteen sopivan lusikan rauta voi olla peräisin supernovasta, johon tuntemattoman tähden elinkaari on muinoin huipentunut.”

Kirjaa voisi luonnehtia matkaoppaaksi vastavirtaan. Vihelmaa ei nimittäin pelkää astella (tai pyöräillä) sinne, mistä somesukupolven ilmastoaktivisti, ostovalikoimansa moninkertaistumisesta innostunut nykyvegaani ja liberaali vihreä kosmopoliitti on viime vuodet mieluummin katsonut pois. Asketismin, ”linkolalaisuuden” ja takaisin marginaaliin joutumisen pelkoon on ympäristöliikkeen piirissä ollut sekä ymmärrettäviä että vähemmän ymmärrettäviä syitä, joiden erottaminen toisistaan on aidosti vaikeaa. Kirja, joka viittaa näille peloille kintaalla ja puhuu rehellisesti siitä, miten ”moderni yhteiskunta ohentaa ymmärrystä omista elinehdoistamme” (s. 87), tuntuu vapauttavan raikkaalta.

”Voisiko taakan kantaminen tuoda yksilölle paitsi kivistävän selän myös kokemuksen elämän täysipainoisuudesta? Kun energian virtoja tarkastellaan kokonaisuutena, voisiko vastavirtaan puskeminen sittenkin säästää voimia?”

Ja nyt ei totisesti puhuta mistään kevytvihreydestä, kuten lomalentojen ja lihansyönnin vähentämisestä, tuulisähkön valitsemisesta, jätteiden lajittelusta tai joukkoliikenteen suosimisesta yksityisautoilun sijaan silloin, kun se sattuu sopimaan muuhun elämään. Vihelmaa kuvaa arkea, joka muutama sukupolvi sitten olisi kuulostanut täysin normaalilta mutta kirkuu kuin huutomerkki nykyistä normaalia vasten: kolmihenkinen perhe asuu yksiössä, jakaa yhden yhteisen puhelimen, viljelee itse osan ruoastaan ja taittaa lomamatkat pyörällä. Edes hyvinvointivaltion kaikkeinpyhin ei säästy kriittiseltä pohdinnalta, vaan äitiyspakkaus jää hakematta, kun kerran käytettynäkin saa kaiken tarpeellisen.

Ekologisesti motivoitua lapsettomuutta ja toisaalta omaa äitiyttään käsitellessään Vihelmaa haastateltavineen näyttää, kuinka intiimeimmistäkin asioista on mahdollista puhua toista kunnioittaen. Tässä sopisi jokaisen väestöpoliittisen mielipiteenilmaisijan ottaa mallia.

”Planetaaristen rajojen paukkuessa vanhemmuus on kuitenkin etuoikeus, ja jos lapsen vahvuuksille annetaan sijaa, ne tekevät elämästä käsittämättömän rikasta.”

Toisella tavalla vaikea aihe on köyhyys, eikä Vihelmaa senkään edessä peräänny. Vaatii paitsi tietoa ja hienovaraisuutta myös elämänkokemusta osata puhua köyhyyden puolesta vakavasti, sitä sen enempää romantisoimatta kuin kauhistelemattakaan.

”Ahneudesta syntyvä kurjuus herättää kysymyksen, ovatko suurinta rikkauttamme sittenkin toteutumattomat haaveet ja täyttymättömät toiveet.”

Olemme kaikki tottuneet kuulemaan puhetta taloudellisen eriarvoisuuden ja vaikkapa lapsiperheköyhyyden aiheuttamista ongelmista, ja sekin on jo yleisesti tiedossa, miten suhteettoman suuri osa ihmiskunnan kulutusjalanjäljestä on peräisin rikkaimpien saappaista. Vihelmaa ei tyydy toistelemaan sitä, minkä jo tiedämme, vaan tarkastelee kriittisesti myös skaalan toista päätä, eli ”välttämättömän” elintason määritelmää yhteiskunnassamme – konkreettisesti siis esimerkiksi toimeentulotuen tasoa.

”Kehollisena olentona ekokokeilija ei ole pelkkä ympäristönsuojelun välikappale vaan ainutkertainen organismi siinä missä saimaannorppa tai viitasammakkokin. Hänen elämänilonsa on yhtä merkityksellistä kuin töyhtöhyypän naukaisu.”

Painoarvoa näihin pohdintoihin tuo se, että kirjoittaja kuvaa avoimesti myös kulutusnormista poikkeamisen tuottamaa vaivaa ja ulkopuolisuutta. Kun ympäröivä yhteiskunta ei tue pyrkimyksiä ekologisesti kestävään elämään vaan työntää päinvastaiseen suuntaan, vastaan pyristelevä ihminen on vaarassa sairastua tai uupua. Kokemus elämän merkityksellisyydestä saattaa silti syventyä.

”Ennen kuin ylellisyydet arkipäiväistyivät ja suuret joukot saavuttivat nykyisen elintasonsa, useimpien elämää sävytti itsestäänselvä ilman oleminen, keskeytyminen ja menettäminen. Reaalitodellisuuden rujoutta saattoi kuitenkin kompensoida nykyisestä poikkeava ontologia tai tuskin aavistuville ulottuvuuksille annettu painoarvo.”

Ehkä kaikkein vaikuttavinta kirjassa on yhteiskuntakriittisen ajattelun ytimessä kukoistava humanismi. Ympäristötieteen ohella teksti ammentaa ainakin antropologiasta, kielitieteestä, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksesta sekä filosofiasta. Vihelmaa kertoo, kuinka Virginia Woolfin lukeminen teini-ikäisenä viitoitti tien ekologiseen maailmankatsomukseen. Samaistun kokemukseen vahvasti, vaikka omalla kohdallani musiikilla ja runoudella on ollut Woolfiakin suurempi merkitys.

”Jos valolla on sormet, eivätkö minunkin sormeni ole energian tilapäinen ilmenemismuoto? Jos tuuli on puhallus, eikö trumpetin soittokin ole luontoa?”

Vihelmaa on sekä omaehtoinen ajattelija että poikkeuksellisen taitava sanankäyttäjä. Kirja on lähes 400-sivuinen muttei tunnu pitkältä, saati raskaalta – painavasta asiastaan huolimatta. Lyhyet kysymyssarjat lukujen välissä kutsuvat lukijaa aktiivisesti osallistumaan ajatustyöhön, ja haastatteluihin pohjaavat osiot tuovat mukaan useamman ihmisen kokemuksellisen näkökulman. Eri tekstityyppien ansiosta teoksessa on mukavan dialoginen rytmi, joka imaisee matkaansa (vielä yksi pätkä, sitten vasta nukkumaan!), ja haastatelluilla on paljon konkreettista annettavaa kirjan aihepiireihin. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin Vihelmaan oma, klassinen esseistiikka.

”Jos tavoittamattoman arvoa tahtoo suojella, omalle toiminnalle on asetettava sellaiset rajat, että tuonpuoleinen pysyy tuonpuoleisena.”

Kenelle suosittelisin kirjaa ja mikä on sen lajityyppi? Tätä pohtiessani tuli mieleen tietokirjailija Helen Macdonaldin taannoinen haastattelu Helsingin Sanomissa. Siinä Macdonald luonnehti itseään luontokirjoittajaksi ja pohdiskeli asemaansa genressä, jota perinteisesti on hallinnut miespuolisen asiantuntijan ääni. Havainto on siinä mielessä yllättävä, että luonto- ja ympäristöasioissa niin aktivisteina kuin huolenkantajina tytöillä ja naisilla on tunnetusti yliedustus. Luontotietokirjoittamista harjoittavat tai sillä äänensä kuuluviin saavat kuitenkin miehet naisia useammin, myös Suomessa.

”Ihmistyövoimaan perustuvassa maataloudessa yhtä viljelyyn tarvittavaa energiayksikköä kohti voidaan saada takaisin moninkertainen määrä kaloreita. Teolliselle energiatuotannolle taas on tunnusomaista energiahävikki. … Näennäisesti tuhlari saa enemmän aikaan, mutta entä jos fossiiliset kokemukset ovatkin unenomaista höttöä?”

Vihelmaa on ripottanut tekstiinsä tasaisesti myös luonnontieteellistä ja numeraalista tietoa planeetan tilasta – siis juuri sellaista tietoa, joka julkisessa keskustelussa mielletään asiantuntemukseksi. Teksti ei kuitenkaan jää tasolle, jolla ”asiantuntija osoittaa jotain luonnosta ja selittää sen sitten lukijalle”, kuten Macdonald perinteistä luontokirjoittamista kuvaa. Vihelmaa ei katso alaspäin vaan kulkee rinnalla, eikä hänen rinnalla kulkijuutensa rajoitu ihmiseen.

”Aarniometsä ei uneksi rajattomasta kasvusta vaan kärsivällisestä rinnakkaiselosta.”

Itse uskon, ettei ihmiskunnan eksistentiaalinen kriisi, siis niin sanottu ympäristökriisi, ole ratkaistavissa yhä uusilla kaavioilla hiilitaseista, sukupuutoista ja vihreän siirtymän investointitarpeista. Pikemminkin ratkaisu on jossakin siellä, missä Vihelmaan tapaan kyykistytään pienen ruhjotun hiirivainajan viereen ja pysähdytään pohtimaan, minkälainen olisi se maailma, jossa tuon toisenkin elämällä ja näkökulmalla olisi merkitystä.

Lukekaa tämä kirja, kaikki.

Liisa Kaski

Kirjoittaja on ihmisen eläin- ja luontosuhteiden historiasta kiinnostunut kulttuurintutkija ja Eläimiksi-blogin päätoimittaja.

Nostot ovat lainauksia Ella Vihelmaan teoksesta Vähän enemmän vähemmän – Löytöretkiä kestävämpään elämään (Kirjapaja 2021).