Astun sisään hämärään tilaan, jonka takaosaan on rajattu näyttämö. Näyttämön perällä roikkuu vaalea ja hieman likainen iso pressu. Lattia on betonia ja tila viileä, mutta tunnelma on lämmin. Tilassa soi kepeä musiikki, joka toivottaa tulijat tervetulleeksi. Olen saapunut kulttuurikeskus Oranssiin tanssitaiteilija Jonna Lehdon esitykseen Animal Being. Teos on osa Lehdon vuonna 2020 aloittamaa projektia, joka on koostunut paitsi esityksistä myös esimerkiksi keholähtöisistä eläinsuhdetta tutkivista työpajoista. Tähän teokseen hän on rajannut projektin aikana kertynyttä materiaalia ja viimeistellyt visuaalisen ja auditiivisen maailman yhdessä taiteellisen työryhmänsä Sofia Palillon, Bráulio Bandeiran ja Moa Larsdotter Perssonin kanssa.

Esitys alkaa. Esiintyjä esittelee itsensä Jonnaksi ja kertoo, että hän eli lapsuutensa 1980-luvun Tampereella eläintuotannossa työskentelevän suvun kanssa. Kertomusta vahvistavat pressulle heijastetut diakuvat, joissa enot ja muu suku kuljettavat sonneja tai poseeraavat kameralle eläinkuljetuksessa käytettävien rekkojen edessä. Seuraavaksi Jonna näyttä kuvan itsestään lemmikkikani Topin kanssa. Jonna kyseenalaisti jo nuorena eläintuotannon. Eläinoikeusaktivistien salaa eläintiloilta kuvaamat materiaalit havahduttivat hänet eläinten kärsimykseen, eikä oman suvunkaan elinkeino näyttänyt enää ongelmattomalta. Kertomus jatkuu Jonnan osallistumisella turkistarhausta vastustavaan mielenosoitukseen turkisliikkeen edessä ja pidätyksellä.

Tarinat Jonnan suvusta sekä eläinsuhteista kulkevat rinnakkain sanattomalla liikkeen kielellä kertovan tanssin kanssa. Liikkeessä näen vilauksia työhaalarisesta enosta, lehmistä ja toisaalta myös Jonnasta itsestään ruumiillisena olentona, eläinolentona. Tanssi toimii väylänä reflektoida ruumiin kerroksia, joissa sukulaisuus ihmisiin ja muunlajisiin ilmenee. Esiintyjä menee kasaan ja suoristuu. Laittaa kädet taskuun. Hän laskeutuu lattialle ja liikuttaa sormia ja varpaitaan tavalla, joka luo mielikuvan jostain ei-inhimillisestä, ehkä tuntosarvista. Hän nousee istumaan ja katsoo tavalla, joka muistuttaa minua niistä monista muunlajisista, joiden silmissä olen nähnyt saman tarkkaavaisuuden. Ruumiin kieli tuo meidät myös nyt-hetkeen. Esiintyjä liikkuu nykyisen ja menneen risteyskohdassa, jossa muistot ja tarinat, eletyt sukulaissuhteet ja kuolleet eläinystävät saavat kaikki olla läsnä.

Teoksen lävistävä sukulaisuuden teema kulkee eläintuotannon kanssa työskentelevien enojen ja vaarin kautta Jonnan eläinsukuun – evolutiiviseen kytkökseen muihin eläimiin. Feminismin teoreetikko Donna Haraway kirjoittaa sukulaisuudesta, joka ei rajoitu vain syntyperään vaan ylettyy kaikkiin olentoihin, joiden kanssa tulemme siksi mitä olemme. Tästä näkökulmasta myös muut eläimet ovat sukuamme, ja samankaltaisuuden kokemus voi liikkua yli lajirajojen ja sukulinjojen. Harawayn mukaan on tärkeää tunnistaa, että me kaikki olennot jaamme saman alkuperän, ja siirtyä yhden lajin hyvästä koko olentojen joukon kattavaan huolenpitoon. Huolenpitoon, hyväntahtoisuuteen ja hellävaraisuuteen eläinsukuamme kohtaan. (Haraway 2016, 102–103.) Esityksessä Animal Being Jonna tekee tanssillaan näkyväksi ruumiissan risteävät erilaiset sukulaisuudet ja käsittelee niitä liikkeen ja ruumiillisen ilmaisun keinoin.

Eläinsukulaisuus, oma eläinolentoutemme tai eläimyytemme. Asia, jolle takellellen löytyy sanoja, mutta joka tulee kirkkaasti esiin esiintyjän liikkeessä. Liike purkaa ihmisen ja eläimen keinotekoista rajaa. Hengittävä, aistiva, ja ruumiin kielellä vuorovaikuttava esiintyjä ei tunnu tarvitsevan käsitteitä ilmaistakseen kytköstään muihin eläimiin.

Jonnan omakohtaiset tarinat eläinystävistä ja toisaalta myös erilaisten eläinsuhteiden todistamisesta tekevät esityksestä koskettavan ja erityisen. Yhdessä kohtaa esitystä ääninauhalta kuuluu Jonnan enon puhumana kertomus lehmästä, joka pääsi karkuun ja ”metsääntyi niin”, että sitä ei ollut mahdollista ottaa enää kiinni, vaan sitä lähdettiin joukolla ampumaan. Nauravainen ääni kertoo, miten reissu päättyy siihen, että joku miesporukkaan kuulumaton metsästäjä ampuukin lehmän ihan enon pään vierestä. Samaan aikaan Jonna liikkuu lavalla tavalla, joka saa minut pohtimaan, onko hän nyt se, joka ampuu, vai ammuttava eläin. Ihmisen ja lehmän raja on hälventynyt. Mielessäni kysyn, miksi lehmän saa ampua niin kevyin mielin, mutta ihmisen tahallinen tappaminen on aina murha. Mikä meistä tekee niin erilaisia?

Kuoleman teema jatkuu, kun Jonna kertoo tarinan Hessu-marsunsa sekä Ossi-enonsa viimeisistä päivistä. Sekä Hessu että Ossi kuolivat sydänkohtaukseen: Hessu eläinlääkärin vastaanotolla ja Ossi rekkansa ohjaamossa työmatkalla. Kummassakaan tapauksessa eivät eläinlääkärin tai paikalle rientäneiden ihmisten elvytysyritykset enää auttaneet, kun sydän petti. Kuoleman edessä me ihmiset olemme hyvin samanlaisia kuin muutkin eläimet.

Esityksen lopulla Jonna kääntää huomion yleisöön ja pyytää meitä sulkemaan silmämme ja miettimään, millä tapaa muunlajiset ovat vaikuttaneet meihin. Millaisia tarinoita me kannamme mukanamme? Mieleeni tulee muutaman viikon takainen kohtaaminen Maissi-lehmän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin kosketusetäisyydelle lehmää. Sain jopa harjata hänet. Huolenpidon ele, jonka tekeminen tuotti minulle suurta iloa. Maissi elää eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Toisin kuin monet muut Suomen navetoilla elävät lehmät, Maissia ei pakoteta jatkuvaan maidontuotantoon tai tapeta lihan takia. Maissin arvo ei määrity ihmisille koituvan hyödyn kautta. Kohtaaminen oli kahden erilaisen eläinyksilön välistä vuorovaikutusta. Maissille tilanne oli todennäköisesti hyvin arkinen, mutta minulle se oli ihmeellinen ja liikuttava.

Jonna on asetellut lattialle joukon muovisia pienoislehmiä, kuin laumaksi laiduntamaan, kaikkien kasvot samaan suuntaan. Lehmät näyttävät lasten maatilaleikkeihin valmistetuilta hahmoilta, joita saa ostettua Prismasta. Nyt ne kuitenkin edustavat eläviä lajitovereita ja muistuttavat, että nykyinen eläintuotanto on kaukana maatilaidyllistä. Lehmät ansaitsevat parempaa.

Animal Being tuo luovalla ja tarinarikkaalla tavalla esiin sen, miten Jonna nuorena suvussaan ei enää hyväksynytkään vanhempiensa ikäluokan elinkeinona harjoittamaa eläintuotantoa ja halusi muutosta maailmaan. Jonnan suhde sukulaisiinsa on kuitenkin lämmin. Ossi-eno oli Jonnan tarinoiden mukaan lempeä ja hyvä työntekijä. Hän ei koskaan menettänyt malttiaan ja myös lehmät pitivät hänestä. Yksittäisen ammatinharjoittajan sijaan ongelma onkin laajemmissa rakenteissa, siinä valtavassa määrässä hyväksikäyttöä, kärsimystä ja kuolemaa, jonka kollektiivisesti tuotamme muunlajisille eläimille.

Animal Beingin esityskausi on ohi Helsingissä kulttuurikeskus Oranssilla. On kuitenkin mahdollista, että teos saa esityskausia vielä myöhemmin muihin paikkoihin ja kaupunkeihin. Jos näin tapahtuu, suosittelen esitystä kaikille.

Matilda Aaltonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssi- ja esitystaiteilija, joka työskentelee tiedettä ja taidetta yhdistävässä Elonkirjon äänettömät ja puhe niiden puolesta: kielen vaikutus ei-inhimillisiä eläinlajeja koskeviin tunteisiin ja asenteisiin -tutkimushankkeessa.

Animal Being. 6. – 9.4.2022. Oranssi. Helsinki.

Esitys, konsepti: Jonna Lehto
Valo- ja tilasuunnittelu: Sofia Palillo
Äänisuunnittelu: Bráulio Bandeira
Pukusuunnittelu: Moa Larsdotter Persson
Ääniteknikko: Riku-Pekka Kellokoski

Kuvat: Visa Knuuttila

Kirjallisuutta:

Haraway, Donna. 2016. Staying with the Trouble – Making Kin in the Chthulucene. Duke University Press. Durham and London.