Turun kaupunginteatterin ja työryhmän Forsman–Halme–Kultala–Latvala–Sippola esitys Linnut esitellään teatterin verkkosivuilla nukketeatterilliseksi tutkielmaksi ja totiseksi kabareeksi, joka käsittelee lintujen elämää eri näkökulmista. Näkökulmia ovat ainakin lintujen asema ilmastonmuutoksessa, suojelun ja tuhon historia sekä meidän ihmisten käsitykset linnuista eri aikoina.

”Nykyään puolet Suomessa pesivistä lintulajeista on uhanalaisia. Linnustossa todetut muutokset kertovat myös lintujen elinympäristön tilanteesta. Miten tyhjä ja hiljainen ympäristömme olisi ilman lintuja”, kirjoittaa tutkija Elina Mäntylä Lintujen käsiohjelmassa.

Esitys alkaa ja näyttämölle astelee kolme vaaleanpunaista toppa-asuista hahmoa soittamaan huilua. En ensin tajua, mitä olentoja ne ovat. Outo muoto ei tunnistu. Sitten näen pienet siiventyngät ja massiiviset reisilihakset. Sehän on broileri. Niiden muodossa ei vain ole lintua enää juurikaan jäljellä. Eläintuotannossa broilerit jalostetaan niin nopeakasvuisiksi, että niiden kehot eivät kestä ja ne kärsivät vakavista terveysongelmista. Esityksessä broilerit käyvät vain piipahtamassa, kuin muistuttamassa siitä, että hekin ovat olemassa, maamme yleisin lintulaji.

Broilereista esitys siirtyy metsään, lintubongaamaan. Teoksen tekijät kertovat käsiohjelmassa, että he ovat osana teosprosessia käyneet linturetkillä. He ovat tarkkailleet lintuja ja halunneet ymmärtää parhaansa mukaan niiden todellisuutta. Näyttämölle he tulevat lintubongareiksi pukeutuneina innokkaina hahmoina kiikareineen ja houkutinpilleineen. Teoksesta välittyy tekijöiden aito kiinnostus lintuihin ja niiden suojeluun. On ihailua ja arvostusta. Houkutuspillejä soittamalla teatteritila muuntuu linnunlaulusta raikaavaksi metsiköksi.

Ihminen näyttäytyy teoksessa innokkaana lintujen tarkkailijana, mutta myös tuhovoimaisena metsien kaatajana. Teoksen alkupuolella esiintyjät kokoavat rauhassa ja huolellisesti oksia ympyrän muotoiseksi keoksi, kuin pesäksi. Kun asetelma on saatu valmiiksi, muuttuu tilanne täysin ja metsurin kypäriin pukeutuneet hahmot laittavat koko metsän ja huolella rakennetun oksa-asetelman hetkessä tasaiseksi ja siivoavat puiden rippeet vielä kovaäänisellä lehtipuhaltimella. Metsä on poissa ja siellä elävien muunlajisten kodit tuhottu.

Tuhon vastapainoksi kerrotaan onnellinen laulujoutsenen suojelutarina. 1900-luvun alussa laulujoutsenia oli enää hyvin vähän Suomessa ja 1940-luvulla oli vaarana, että lintu katoaa maastamme. Yrjö Kokon vuonna 1950 ilmestynyt kirja Laulujoutsen  hienoine kuvineen muutti kuitenkin merkittävästi ihmisten asennetta lintuihin. Metsästyksen muututtua suojeluksi kanta alkoi kasvaa. Nykyään laulujoutsenia näkee jo useammin maassamme ja lintua arvostetaan. Esityksessä joutsen ui lavan poikki perässään kastelukannusta muotoiltu sympaattinen pikkuinen joutsen. Niiden perässä lipuu myös muovikanisteri muistuttamassa, että suojelua tarvitaan edelleen.

Tuhoajan ja suojelijan lisäksi ihminen näyttäytyy hyväntahoisena lintujen ihailijana, joka ei innostaan huolimatta osaa aina toimia oikein. Esiintyjät kertovat oletetusti tositapahtumiin perustuvan tarinan pöllöretkestään, joka päättyi pöllön ääntä jäljittelevän pillin välityksellä käytyyn pitkään keskusteluun pöllön kanssa. Tarinan lopuksi he myöntävät, etteivät keskusteluhetkellä tienneet, mitä viestivät. Jälkeenpäin selvisi, että heidän keskustelunsa saattoi olla kiivas reviirineuvottelu, jossa pöllö lopulta luovutti ja joutui vaihtamaan seutua.

Teoksen vahvuus ja ilahduttavin asia olivat lintuhahmoiset nuket, joiden hienovarainen liikehdintä saa ne hetkeksi elämään näyttämöllä. Varisjoukko askeltaa lavan reunalta toiselle ja horjahdus askelluksessa muuttuu maan nokkimiseksi. Joutsenet uivat, varis käy grillillä ja huuhkaja katselee puun rungolta. Lintuja esittävistä nukeista näkee selvästi, että ne on rakennettu arkisista aineksista kuten kastelukannusta, hanskasta, muovijätteestä ja puuhalosta, mutta tämä ei vähentänyt lintujen uskottavuutta, päinvastoin. Rehellisyys keinotekoisuudessa toimii teoksen eduksi. Katsojana saan ihastella näyttämön illuusiota, kun oikeanlaisella valaistuksella ja liikkeellä vessapaperi näyttäytyykin vaalean linnun liitona.

Ihailtuani  monia huolella valmistettuja lintuhahmoisia nukkeja petyin ja olin yllättynyt esityksen tanssillisen osan epätarkkuudesta. Lintujen liikkeellistä jäljittelyä ei oteta vakavissaan, vaan se tuntuu vitsiltä. Ihmettelen miksi. Eikö ruumiilliseen lintujen jäljittelyyn ja liikkeen kautta tapahtuvaan lintuolemuksen tarkkailuun voisi suhtautua samalla arvokkuudella kuin muilla ilmaisumuodoilla tapahtuvaan esittämiseen suhtaudutaan? Tanssihetki jää teoksen muusta materiaalista tyylillisesti irralliseksi.

(Kirjoittamiseen tulee tauko, jään kuuntelemaan pihalta sisään kantautuvaa vahvaa linnun huudahdusta. Käyn pihalla tähyilemässä, näkisinkö lintuyksilön, mutta se ei näyttäydy minulle. Toivon, että osaisin tunnistaa lintuja paremmin heidän äänistään. Tämä yksilö jää nyt arvoitukseksi.)

Lintutanssi tavoitti kuitenkin hetkellisesti jotain kiinnostavaa lintuudesta: käsiään, eli siipiään, liikutteleva parvi kokoontuu yhteiseen lentoon iskien tuulta siivillä tovin niin keskittyneesti, että katsoessani koen lennokkaan hetken ja saatan kuvitella, miltä tuntuu lentää parvena ilmojen halki.

Esityksen lopulla näyttämön keskelle tuodaan siivet lentoasentoon avattu täytetty lokki ja esiintyjät soittavat huilua sen molemmin puolin. Miksi täytetty lokki on näyttämöllä?

Tässä kohtaa esitystä huomaan ajattelevani, miten jokin lintu, esimerkiksi lokki, voisi näyttäytyä meille todellisena itsenään. Miten katson elävää lintua kaikkien näiden linnun representaatioiden jälkeen? Täytetty lokki ei kuitenkaan tarjoa tähän pohdintaan mitään tukea, sillä siinä on jäljellä enää hyvin vähän todellista lokkia, eikä ollenkaan elämää. Lokin toimijuus ja subjektius ovat poissa ja edessämme on lokin kehon ulkoinen muoto – täytettynä ja tuotuna teatteritilaan meidän tuijoteltavaksemme.

Käsiohjelmassa teoksen tekijät kirjoittavat, että ihminen täyttää lintuja, jotta voisi kerrankin katsoa niitä rauhassa. Rauhaa tämä hetki ei kuitenkaan minulle tarjoa, sillä täytetty lintu tuo mieleeni vain ihmisten halun hallita muiden lajien kehoja ja suhtautua eläimiin objekteina. Kirjallisuudentutkija Lea Rojola kirjoittaa, että täytetyissä eläimissä on läsnä aina kuolema, ne korostavat sitä, mikä on kaikkein yleisintä eläimiin kohdistuvassa käytössä: tappaminen (Rojola 2020, 132–133).

En toki tiedä, mitä teoksen tekijät haluavat täytetyllä lokilla tuoda esiin – ehkä kaiken tämän ristiriitaisuuden. Olipa temaattinen motiivi täytetyn eläimen käyttämiseen mikä hyvänsä, on niiden hyödyntämisessä teatteritarpeistona aina ongelmansa, ne ovat väkivallan ja hyväksikäytön objekteja. 

Kaiken kaikkiaan esitys oli upeasti lintumaailmaan virittävä ja kekseliäs kokonaisuus. Se kertoi lintujen tarkkailun ilosta ja näytti linnut arvokkaina suojeltavina lajeina. Linnut eivät olleet symboleja ihmisyydelle vaan ihan todellisia itsejään. Koin monesti, että lintujen ääni pääsi esiin ja linnut ruumiillistuivat näyttämölle esiintyjien liikuttelemien nukkejen kautta.

Esityskausi Turun kaupunginteatterin Sopukassa on jo ohi, mutta teoksen voi vielä kokea marraskuussa Turku International Puppetry -festivaalilla.

Matilda Aaltonen

Kirjoittaja on Turussa mielellään vieraileva helsinkiläinen tanssitaiteilija, joka työskentelee tiedettä ja taidetta yhdistävässä Elonkirjon äänettömät ja puhe niiden puolesta -tutkimushankkeessa. Siinä hän tutkii, miten taiteen erilaiset kerronnan tavat vaikuttavat eläinasenteisiimme.

Linnut

Työryhmä: Jarkko Forsman, Roosa Halme, Johanna Kultala, Johanna Latvala ja Outi Sippola.

Turun Kaupunginteatterissa 7.10.2022.

Kuvat: Jussi Virkkumaa

Lähteet

Kaartinen, Riikka 2020: ”Kirja, joka pelasti laulujoutsenen”. Suomen luonto 9/2020.

Rojola, Lea 2016: ”Hänen olivat täytetyt linnut”, teoksessa Posthumanismi. Eetos.

---