”Kun tuotantosikoja on laskettu vapauteen, ne on alkanu elää saman tien ku villisiat, laiduntaa laumoissa sekä nukkua, syödä ja ulostaa eri paikoissa.”

Näin kertoo Eini-niminen autioituvan kylän asukas Päivi Liskin esikoisnovellikokoelmassa Erään kanan tarina (S&S, 2022). Kokoelma kuvaa ihmisten monilajista elämää. Erityisesti lajienvälinen väkivalta, sen vastustaminen ja siihen liittyvät tunteet nousevat kirjassa esiin.

Teos koostuu yhdestätoista novellista. Se oli ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja on parhaillaan kaunokirjallisuuden Runeberg-ehdokkaana.

Ihmisyys lajienvälisisssä suhteissa

Erään kanan tarinan novellien kerronta on tyyliltään pitkälti realistista ja kertomusten miljööt ja useimmat tapahtumat arkisia. Lukiessani minua hätkähdyttää ja riemastuttaa henkilöhahmojoukon monilajisuus, johon en ole tämän tyylilajin kirjoissa päässyt tottumaan. Liskin novelleissa kuvataan muun muassa kanojen, koirien, mehiläisten, kirvojen, ihmisten ja sikojen elämää.

Jokaisessa novellissa on ihmispäähenkilö, joka monessa novellissa toimii myös minäkertojana. Myös fokalisoijat eli he, joiden tunteita, kokemuksia ja ajatuksia kertomuksissa kuvataan, ovat pääosin ihmisiä.

Silti kertomuksissa korostuvat ihmisten suhteet muihin eläimiin ja muunlajisten eläinten keskinäiset suhteet. Liskin novellit näyttävät, että ihmisten maailma on monilajinen maailma. Ihmisyys tapahtuu osittain lajienvälisissä suhteissa.

Etenkin posthumanistissa kirjallisuuskeskusteluissa kuulee toisinaan muistutuksen siitä, että kirjallisuus on aina sikäli ihmiskeskeistä, että ihmiset kirjoittavat kirjoja ihmisten luettaviksi. Se ei kuitenkaan vielä kerro paljoakaan siitä, millaisia aste- ja laatueroja ihmiskeskeisyydessä on. Erään kanan tarina osoittaa osaltaan, ettei ihmisistä kertomisen tarvitse olla ihmiskeskeistä muut lajit syrjäyttävällä tavalla. Kokoelmassa muunlajiset eläimet eivät jää taustaksi ihmisten keskinäisille puuhille. Novellit kuvaavat ihmisiä elämässä monilajisissa yhteisöissä. Jo osa novellien nimistä, kuten ”Erään kanan tarina”, ”Lisko, papukaija ja maailmanpalo” ja ”Okapi” ohjaavat lukemaan kertomuksia muunlajisiin eläimiin ja lajienvälisiin suhteisiin keskittyen.

Moni teoksen novelleista myös kiinnittää erityistä huomiota ihmisten sellaisiin ominaisuuksiin ja toimintatapoihin, jotka usein määrittyvät eläimellisiksi. ”Hajujen kirja” kuvaa ihmistä haistavana olentona, ”Puutarhan yössä” lapset tarkastelevat aikuisten lemmiskelyä ikkunan läpi kuin katsoisivat vieraan lajin eläimiä ja ”Okapissa” ihmispäähenkilö kaipaa elämään ”hyvää lajityypillistä elämää” okapien kanssa.

Väkivalta, eläinsuru ja syyllisyys

Muunlajisiin eläimiin kohdistettu väkivalta ja toisaalta siitä kieltäytyminen ja sen vastustaminen ovat Erään kanan tarinan keskeisiä aiheita. Niminovellissa päähenkilölapsi vammauttaa vahingossa erään kanansa ja vaatii, että kanan vammaa olisi hoidettava, mutta hänen äitinsä toteaa, että kyllä eläimet pärjäävät ilmankin ihmeempää hoivaa, ”tai jos ne ei pärjää, ne syödään”. ”Okapin” päähenkilöä inhottaa, kun hänen kumppaninsa ja äitinsä syövät eläinten lihaa, ja ”Hyönteistiedettä”-novellin päähenkilö puolustaa sisälle lentänyttä kimalaista ja vastustaa hyönteismyrkkyjä. ”Kadotettuja eläimiä” -novellissa taas perustetaan eläinsuojelukeskus, jossa aiemmin tuotannossa eläneet eläimet saavat elää mahdollisimman lajityypillisesti.

Osa kertomuksista puolustaakin eläimiä niin suorasanaisesti, että niitä voisi Marianna Lammin (2020, 94–95) käsitettä käyttäen nimittää veganisoivaksi, vegaanista maailmaa tavoittelevaksi kirjallisuudeksi.

Erään kanan tarina käsittelee erityisesti kotieläimiin kohdistettua väkivaltaa, mutta joukossa on myös metsästysaiheinen novelli ”Murhe”.

Siinä päähenkilö, Mari-niminen lapsi, suree kaikkia kotikylällään kuolevia eläimiä sioista sorsiin ja pelkää, että koska hän on tyttö eikä isänsä toivoma poika, hänetkin ”ammutaan huomenaamulla kuin kissanpennut”. Humalainen isä ottaa Marin mukaansa sorsastamaan ja pakottaa tämän sormen liipaisimelle omien käsiensä väliin, kun hän ampuu sorsan. Haulikko potkaisee Maria niin, että tämä luulee kuolevansa. Kun isä pakottaa Marin suolistamaan sorsan, Marista tuntuu kuin hän suolistaisi itseään. Mari opettelee ihmisenä olemista muihin eläimiin kohdistetun väkivallan keskellä, itsekin väkivallan kohteena.

”Murheessa” Mari kaivertaa kaikkien suremiensa nimet kuusenrunkoon. Novelli tuo mieleen Tiina Ollilan ja Terhi Hannolan kirjoituksen ”Tuotantoeläimet muistoissamme”, jossa kirjoittajat ehdottavat eläinsurun ja tuotantoeläinsurun käsitteitä kuvaamaan surua, jota ihmiset tuntevat erityisesti tuotantoon kasvatettujen eläinten väkivaltaisesta kohtelusta. Tuotantoeläinsurua käsitellään Erään kanan tarinassa myös niminovellissa, jonka päähenkilö tietää joutuvansa luopumaan kukkopojista, minkä vuoksi hän nimeää heidät näin: ”Kalle 1, Kalle 2 aina viitoseen saakka”. Kukkojen menetystä kuvataan näin: ”Pian ensimmäiset kovat sulat ilmestyivät kukonpoikien siipiin ja suru muutti minuun asumaan.”

”Erään kanan tarina”, ”Murhe” ja ”Kadotettuja eläimiä” paneutuvat myös syyllisyyteen, jota väkivaltaan osallistunut ihminen voi kokea – silloinkin, kun väkivaltaan osallistuminen ei ole ollut oma valinta.

Lajienvälinen rakkaus

Väkivallan lisäksi Erään kanan tarina tarkastelee myös rakastamista lajienvälisenä ilmiönä. ”Erään kanan tarinassa” päähenkilön todistuksen keskiarvo putoaa kaksi numeroa, kun hänen äitinsä myy kanat. ”Okapin” päähenkilö puolestaan kokee syvää yhteyttä etenkin kauriita ja okapeja kohtaan, ja novelli kuvaa vaikeasti sanallistuvaa kokemusta muun muassa pelkistä ajatusviivoista koostuvilla repliikeillä ja hyödyntämällä ihastumiskertomusten konventioita.

”Oikeaa rakkautta” -novellin päähenkilö Siljan merkityksellisin suhde taas on hänen koiransa kanssa, ja läheiset ihmiset osoittautuvat petollisiksi ja väkivaltaisiksi. Siljan sisko ei ymmärrä tämän valintoja, mutta Silja toteaa, ettei hän puolestaan arvosta siskonsa ja tämän kumppanin ”ihmissuhderakkautta”.

Erään kanan tarina onkin teos, joka kokeilee erilaisia sanoja ja erilaisia kaunokirjallisia keinoja monilajisen maailman ja lajienvälisten suhteiden kuvaamisessa. Samalla se on kaikenlajisia eläimiä ja heidän oikeuksiaan puolustava kirja, joka alkaa kertomuksella kanoja rakastavasta tytöstä ja päättyy kuvaukseen eläinsuojelukeskuksen suunnittelemisesta.

Helinä Ääri

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, joka viihtyy kanojen seurassa. Hän työskentelee Turun yliopiston Kestämättömän kehityksen kulttuuri -tutkimushankkeessa, jossa hän tutkii kanojen ja ihmisten välisiä suhteita 1900-luvun alkupuolen kananhoito-oppaissa.

Lähteet

Koljonen (nyk. Lammi), Marianna 2020: ”Vegitopia – vegaaninen idylli lasten ja muiden eläinten kirjallisena kohtaamispaikkana”, teoksessa Me ja muut eläimet. Uusi maailmanjärjestys, toim. Elisa Aaltola & BIrgitta Wahlberg. Vastapaino, Tampere.

Ollila & Hannola 2022: Tuotantoeläimet muistoissamme. Katsomukset.fi.