”Mutta liha on hyvää.” Kuten tämäkin usein kuultu vastaus eläintuotannon kritiikkiin kertoo, ihmisten ja muunlajisten eläinten suhteet limittyvät monin tavoin ruokakulttuureihin. Silti ruokakulttuuria ja eläintuotantoa tarkastellaan usein erillään toisistaan: sanomalehtien grillimakkaravertailuissa ei käsitellä sikojen olosuhteita lihantuotannossa eikä broilerintuotannossa leviävistä sairauksista kertovissa uutisissa kovin usein käsitellä broilerintuotannon syitä. Erillisyys mahdollistaa sitä, että moni ruokakulttuureista intohimoisestikin kiinnostunut mieltää eläintuotannon kaukaiseksi ja tylsäksi aiheeksi, joka ei kosketa omaa elämää.

Tätä erillisyyttä purkaa osaltaan Loimaan Sarka-maatalousmuseossa 9.1.2024 asti esillä oleva pieni näyttely ”Sinun ruokasi ei ole sinun – Ruokakeskustelua nyt ja ennen”. Näyttely käsittelee ruokaa etiikan, aatteiden, trendien, identiteetin ja terveyden kannalta. Muiden aiheiden muassa se tarkastelee eläintuotantoa ja toisaalta eläinperäisistä ruoista kieltäytymistä osana ruokakulttuurihistoriaa. Ajallisesti näyttely keskittyy 1900- ja 2000-lukuun. Estetiikaltaan se on museon muihin näyttelyihin verrattuna yllättävän persoonaton: enimmäkseen teksteistä ja kuvista koostuvassa kokonaisuudessa on paljon kuvia Pixabaysta ja muista kansainvälisistä kuvapankeista.

Näyttely tuo esiin, että käsitykset terveellisestä ruoasta eivät synny kulttuurista irrallaan. Ravitsemussuositusten historiaa käsittelevä osio kertoo, että suosituksiin vaikuttavat muun muassa paikallisen kulttuurin erityispiirteet ja maatalouspolitiikka. Näyttely nostaa esiin erityisesti maidon, jonka runsaaseen käyttöön suomalaiset ravitsemussuositukset ovat ohjanneet vuosikymmenten ajan – aluksi rasvan ja myöhemmin kalsiumin ja lisättyjen vitamiinien vuoksi.

Lihansyönti arkipäiväistyi Suomessa vasta 1900-luvun loppupuolella. Näyttely kuvaa, miten lihankulutuksen muutos kytkeytyi kodinkoneteknologian muutoksiin: jääkaappien yleistyminen muutti ruokakulttuuria voimakkaasti. Samaan aikaan myös tuoreiden vihannesten ja hedelmien syöminen lisääntyi elintason nousun myötä.

Globaalisti tarkasteltuna Suomessa syödään nykyään paljon lihaa. Näyttely tuo esiin, että runsaaseen lihankulutukseen vaikuttavat osaltaan myös kulttuuriset käsitykset lihasta voimakkaana työmiesten ruokana ja kasviksista vähempiarvoisena, naisille ja lapsille sopivana ruokana. Lisäksi näyttely muistuttaa, että eläinten syömisestä kieltäytymisellä ja kasvissyöntiaktivismilla on Suomessa historiaa ainakin 1800-luvulta asti. 1890-luvulla Helsingissä oli jo kasvisravintoloita.

Näyttely käsittelee pintaraapaisun verran elintarvikepetoksia, ruokamuoteja, ruoan ja luokan kytköksiä ja ruoantuotantoon liittyviä zoonooseja. Se mainitsee muun muassa 1960-luvun Suvikulta-margariiniskandaalin, 2010-luvun ”hyönteisruokabuumin” sekä vuoden 2009 sikainfluenssaepidemian.

Syventyen näyttely tarkastelee identiteetin ja ruoan valitsemisen kytköksiä. Erilaiset ruokavaliot ja etenkin muunlajisten eläinten syöminen ja syömättä jättäminen saavat paljon tilaa. Ruoan syöjän identiteettiin ja kulutusvalintoihin keskittyminen on toisaalta näyttelyn vahvuus, joka tuo sen kiinnostavaan vuoropuheluun maatalousmuseon muiden, kulutuksen sijaan ruoan tuotantoon keskittyvien näyttelyiden kanssa.

Toisaalta näyttelyn tapa käsitellä identiteettiä jättää paljon kysymyksiä auki. Näyttelyssä muun muassa todetaan, että lihan syöminen ja syömättömyys ovat ”tunnepitoinen aihe”, ja kasvisruokakeskusteluissa ”[k]iivaita ja ehdottomia mielipiteitä ja argumentteja esitetään sekä lihansyönnin puolesta että sitä vastaan”. ”Keskustelu on syyllistävää puolin ja toisin”, tekstitaulu kertoo. Jäin kaipaamaan esitettyihin havaintoihin täsmällisyyttä: Ketkä syyllistävät? Ovatko kiivaus, ehdottomuus, syyllistäminen (ja syyllisyys) väistämättä huonoja asioita, kuten näyttely tuntuu ehdottavan? Onhan lihan syömisessä ihmisten ruokakulttuurin lisäksi kyse tuntoisista, tietoisista olennoista, jotka olisivat halunneet elää.

Yksi näyttelyn tekstitauluista käsittelee joustavaa kasvissyöntiä eli fleksaamista, joka edustaa ”rennompaa ja sallivampaa asennetta syömiseen”. ”Joustava kasvissyönti on rennompi tapa pyrkiä syömään kasvispainotteisemmin, sitoutumatta mihinkään tiettyyn, valmiina annettuun kasvissyönnin muotoon”, taulussa kerrotaan. Se, mihin verrattuna fleksaaminen on ”rennompaa ja sallivampaa”, jää rivien väliin, mutta selväksi käy, että järjestelmällinen, ”valmiina annettu” muunlajisten eläinten syömisestä kieltäytyminen ei näyttelyn mukaan ole rentoa eikä sallivaa.

Tässä näyttely, joka muutoin tuo esiin kytköksiä ruokakulttuurin ja eläintuotannon välillä, jättää lihan syömisestä kieltäytymisen ruokavalinnaksi. Silloin se toki ilmenee tiukkana ja kielteisenä. Mikäli eläinperäisten ruokien syömättä jättämistä kuitenkin tarkastellaan paitsi ruokavalintana, myös tapana rakentaa suhteita muunlajisten eläinten kanssa, se on rentoa ja sallivaa: se sallii myös muiden kuin ihmisten elää. Se ei pakota eläimiä valmiina annettuun tuotantoeläimen muotoon.

Sarka-museon ravintola on suosittu lounaspaikka paikallisten keskuudessa. Museossa vieraillessani nautin siellä herkullista vegaanista kaalilaatikkoa, jota kehuttiin muissakin pöydissä. Kuuntelin myös, kun linjastolla ruokaa valitseva museokävijäseurue keskusteli näyttelyn innoittamana lihansyönnin vähentämisestä – ”näyttelyssäkin sanottiin, että lihaa olisi hyvä syödä vähemmän”. Vegaanista lounasta on ravintolassa kuitenkin tarjolla vain osana päivistä. Jokapäiväinen vegaaninen lounasmahdollisuus olisi museolle helppo tapa auttaa näyttelyssä heräävää ruokapohdintaa jatkumaan vielä näyttelytilan ulkopuolellakin.

Helinä Ääri

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, joka tutkii 1900-luvun kananhoitokulttuuria Suomen akatemian rahoittamassa Kestämättömän kehityksen kulttuuri -hankkeessa Turun yliopistossa.

Kuva: Suomen maatalousmuseo Sarka