”Nyt Aton ilmestyi minulle sinä tuntemattomana, joka oli ihmisajatuksen ja tiedon rajojen ulkopuolella, eivätkä kivipylväistä tuijottavat faraon kuvat enää herättäneet minussa närkästystä tai kauhua, vaan katsoin niitä kumman haltioitumisen vallassa, ikään kuin nuo kivisilmät olisivat katsoneet jonnekin, mihin ihminen vielä koskaan ei ollut katsonut.”

Näin lausui Sinuhe egyptiläinen. Ajan saatossa Mika Waltarin mammuttimaisen eepoksen moninaisia (piilo)merkityksiä on tutkittu ja tulkittu eri näkökulmista. Se on Sinuhen kaltaisten klassikoiden voima, ne jatkavat elämäänsä kauan kirjailijan jo kuoltua. Sukupolvet ja ajat vaihtuvat, mutta teoksen sanoma ei vanhene, vaan saa uudet lukijat tulkitsemaan sitä eri silmin ja antamaan sille uudenlaisia merkityksiä.

Tänä keväänä, kun pääskyt palasivat kotikonnuilleni, yllä siteeraamani Sinuhen sanat aukesivat minulle aivan uudesta näkökulmasta.

Näkikö Mika Waltarin pääskyjen saapuvan Enojärvelle, jonka rannalla hän vietti kesän 1945 Sinuhea kirjoittaen? Kuvittelen, miten kukkaan puhjennut luonto toi hänen iltoihinsa kauneutta ja rauhaa, kun päivät hän vietti anoppinsa mökin ullakolla autuaan hulluuden rajamailla.

Sinuhen kertomuksissa pääskyset vilahtelevat kirjan sivuilla tämän tästä, lintu oli muinaisessa Egyptissä yhtä arkinen osa elämää kuin talitiainen tai mustarastas nykyään meille. Silti Waltarin kirjan sivuilla ne saavat syvempiä merkityksiä, kun ”pääskyset sujahtelivat korkealla ikkunain kiviristikoista sisään ja ulos”.

Linnut, niiden siipien liike, on kulttuurissamme vertauskuva vapaudelle. Kyse on ihmissilmin katsottuna mystisestä olemassaolon muodosta, joka kiehtoo meitä, vaikka emme todellisuudessa tietäisi siitä paljoakaan. Olemme antaneet luonnon kannettavaksi monet muistoistamme, jotka voisivat muuten olla liian painavia. Eletty elämä, hyvät ja huonot kokemukset, painuvat alitajuntaamme luontohavaintojen kautta, jotka voivat usein olla ristiriidassa oman elämäntilanteemme kanssa.

Kun nuolihaukka liitelee kosteikon yllä tai haarapääsky liihottaa veden pinnalla, näen mielessäni Sinuhen muinaiset maat. Aavikot ja pyramidit, vehreät jokisuistot ja krokotiilit. Pajulintu laulaa lurittelee läheisellä oksalla, aivan niin kuin se teki viime kesänä. Hetken aikaa vilkuilemme toisiamme, eri syistä tosin. Minä ja lintu emme ole me, vaan kaksi erillistä olentoa, jotka olemme sattuneet osumaan toistemme poluille. Silti sen läsnäolo vie minut lapsuuden päiviini. Tuo pieni lintu on pitänyt muistoistani huolta, vienyt ne talveksi etelään. Ja nyt keväällä minun on aika kohdata ne.

Mutta mitä minä ymmärrän linnun elämästä? Sen vapaudesta ja vankeudesta. Miten voisinkaan ymmärtää sitä, mitä kaikkea tuon hennon luontokappaleen silmät ovat nähneet talven aikana?

Joka syksy kymmenet miljoonat linnut suuntaavat pohjoisesta Välimeren yli, kuoleman laaksoja kohti. Siellä miljoonat muuttolinnut kuolevat ihmisen virittämiin ansoihin ja ampumiin luoteihin. Osa linnuista syödään, toiset putoavat kuolleina maahan, koska ihminen ampui ne vain itseään viihdyttääkseen. Ajatellessani näitä siimaverkoista revittyjä sirkkuja ja lyijynuolten tuhoamia haukkoja muistan Pentti Linkolan sanat, joihin samastun mutta joiden siteeraamista miellyttämisenhaluinen osa minua arastelee turhan radikaalina.

”Rakastan ihmistä mutta vihaan ihmiskuntaa.”

Ja sitten muistutan itseäni niistä lukemattomista ihmisistä, jotka eivät koskaan tekisi niin julmasti linnuille, jotka ovat lennelleet taivaalla kauemmin kuin maailmassa on ollut olemassa yhteiskuntia tai uskontoja.

Aivan kuten kiviset faaraot Sinuhessa, pääskysen silmät ovat nähneet eteläisten aavikoiden ja pohjoisten lakeuksien kansojen todelliset puolet. Ne ovat todistaneet historiallisia hirveyksiä, joihin kaksijalkaiset ovat syyllistyneet omia lajitovereitaan kohtaan. Ne ovat nähneet, miten alhaalla maanpinnalla kansat ovat vapautuneet orjuudesta, mutta kuinka edelleen ihminen kurottaa luontoon samalla barbaarisella otteella niin kuin se on aina tehnyt.

Ajatus linnuista johdattaa minut jonkin suuren ja hirveän äärelle, mitä en vieläkään oikein ymmärrä. Ehkä en ole vielä uskaltanut katsoa. Ehkä en ole vielä hyväksynyt kaikkea tietoa, jonka luonto on minulle tarjonnut. Mutta kun seuraa voimattomana, miten ihmiskunta tuhoaa planeetan, Sinuhe taputtaa olalle ja muistuttaa minua siitä, kuinka häilyvä ja hauras ihmiselämä on. Hän toteaa, ettei meidän lyhyestä mutta kerskailevasta vierailusta tällä planeetalla jää lopulta kärpäsen surinaa suurempaa kaikua.

Lapsenomainen ihmettely ei ole vieläkään kuollut minussa. Löydän itseni pohtimasta kaikenlaisia kysymyksiä, joita harvoin uskallan jakaa muille. Miten toiset eläinlajit, joiden kanssa jaamme tämän planeetan, voivat elää niin toisenlaisia elämiä kuin me. Olenkohan koskaan kohdannut useampana keväänä samaa västäräkkiyksilöä? Mitä verkossa rimpuileva, viimeisiä kivuliaita henkäyksiään ottava peltosirkku ajattelee?

Mutta Avara luonnon toistuvan Hollywood-narratiivin ulkopuolella en osaa enää varmuudella sanoa, ketkä luonnonvaraisista eläimistä enää loppujen lopuksi ovat vapaita. Tai mitä luonnonvaraisten eläinten vapaus nykymaailmassa voisi tarkoittaa. Hetkenä minä hyvänsä niiden vielä koskemattomat elinalueet voidaan tuhota, silmänräpäyksessä. Pelkkä vallanvaihdos, eikä Amazonin sademetsä ole enää entisensä. Ihmisen tahdon alla on suurten nisäkkäiden kantojen sääntely, ja tässä prosessissa valtapoliittisilla intresseillä on useimmiten niskalenkki tutkitusta tiedosta. Ja kaiken tämän keskellä on yksittäinen ihminen, joka on kulttuurinsa tuotos, se, joka haluaa kuulua omiensa joukkoon, mutta jolle luontosuhde voi olla niin henkilökohtainen asia, ettei hän halua lausua sen syvimpiä totuuksia ääneen.

Maailma on tilastoja pullollaan. Ihmisen ja luonnon suhdetta ajatellen muutama luku kertoo korutonta kieltä todellisuudesta. Biomassaltaan maailman nisäkkäistä 60 prosenttia on karjaeläimiä, enimmäkseen nautoja ja sikoja, 36 prosenttia ihmisiä ja vain neljä prosenttia villieläimiä.

Yuval Noah Harari kirjoittaa teoksessaan Homo sapiens: ”Domestikoidut kanat ja naudat voivat hyvin olla evolutionaarinen menestystarina, mutta ne ovat myös maailmanhistorian onnettomimpia eläimiä. Eläinten domestikaatio perustui raaoille menettelytavoille, jotka vuosisatojen vieriessä ovat muuttuneet yhä vain julmemmiksi.”

Hararin sanat pätevät myös nyky-Suomessa. Tehotuotannon ansaintalogiikka ei anna armoa. Tässä on turha syyllistää tilallisia, vaan katseet pitää suunnata päättäjien suuntaan. Ja meihin itseemme. Mitä syömme ja kulutamme on luontosuhteemme kovinta ydintä. Yksilötasolla saatamme sanoutua irti julmuuksista, joihin lajitoverimme syyllistyvät. Mutta vain teoilla voimme osoittaa, mikä on kunkin meidän luontosuhteemme syvin totuus, sillä ”niin on ollut ja niin on aina oleva.”

Turkistarhaus on oma lukunsa maamme tarinassa. Kiihkotta voidaan todeta, että se on systemaattisen ja institutionaalisen kärsimyksen aiheuttamista toisille eläville olennoille. Maailma on täynnä tutkittua tietoa siitä, miten Suomessakin tarhattujen lajien edustajat ovat tuntevia ja älykkäitä eläimiä. Siinä missä lemmikkikoirammekin. Turkistarhauksen arvomaailma on kulttuurillinen relikti, joka on lukuisissa muissa sivistysvaltiossa jätetty historiaan.

Ylipäätään sana turkiseläin on täysin luonnoton ja, Hararia mukaillen, kulttuurillisen mielikuvituksen tuotos, jonka avulla eturyhmät ovat pyrkineet normalisoimaan epäeettiset käytännöt. Naali on Suomen uhanalaisin nisäkäs, mutta maamme turkistarhoilla lajin edustajia on pari miljoonaa. Silti naali ei ole turkiseläin, vaan olennainen osa arktisen luonnon kokonaisuutta.

Suomessa poliittiset voimat ja raha ainakin vielä toistaiseksi määrittelevät miljoonien eläinten kohtalon. Mutta muutos on jo alkanut. Harva meistä pystyy katsomaan videoita ja kuvia turkistarhoilla ja maatiloilla kärsivistä eläimistä. Ylivoimainen enemmistö suomalaisista ei halua tuottaa eläimille kärsimystä, ja moni on valmis maksamaan siitä. Tieto takaraivossamme siitä, että joka päivä tuotamme tuskaa muille, nakertaa meitä. Myönsimme sitä tai emme. Vaietun syyllisyydentunteen kanssa on raskasta elää, ja se usein purkaantuu toisiin projisoituneella aggressiolla. Keinotekoisesti luotujen viholliskuvien kautta. Elämmehän identiteettipolitiikan kultakautta.

Näissä mielen sumentavissa aatteellisissa poterosodissa sijaiskärsijöiksi joutuvat aina ne, jotka ovat yhteiskunnassamme heikoimmassa asemassa. Eläimet.

Eläinten eettinen kohtelu ei ole mitään ääriajattelua, vaan hiljalleen kehittyvä normi. Se, että kehitämme yhteiskunnallisia tuotantojärjestelmiä, jotka eivät aiheuta kärsimystä älykkäille ja tunteville lajeille, tuottaa ihmisellekin henkistä hyvinvointia. Sen varaan voi rakentaa paljon uutta. Kaikkien tuntevien lajien kunnioittava kohtelu yhdistää eri ihmisryhmiä niin maan sisällä kuin kansainvälisestikin.

Kun Norja päätti kieltää turkistarhauksen, uutinen kiiri meille reaaliajassa. Uutinen innosti monia, se havahdutti meidät näkemään, että moinen muutos on mahdollista meilläkin. Ja mitä enemmän sitä ajattelee, juuri tuollaiselle arvopohjalle ja muutoksille meidänkin yhteiskunnan tulisi rakentua. Eri lajien inhimillinen kohtelu tulisi olla koodattuna sisään järjestelmiin, joiden kautta pyöritämme taloutta.

Tiedon ja hyvinvoinnin lisääntyessä elämän kunnioittaminen on lisääntynyt läntisessä maailmassa. Kyseessä on kuitenkin uusi asia ihmiskunnan tarinassa. Homo sapiensin historia on verinen, emmekä ole koskaan olleet harmonisessa suhteessa luontoon. Sitä mukaa, kun lajimme pioneerit ovat levittäytyneet eri puolille maailmaa, suurin osa muista suurista nisäkkäistä on tuhottu sukupuuttoon evolutiivisesti ajatellen silmänräpäyksessä. Ihmiskunta ei ole ollut luonnon näkökulmasta koskaan rakastettava. Päinvastoin. Kunnes nyt meillä moderneilla ihmisillä on siihen uudenlainen mahdollisuus.

Tässä mielessä on toiveikasta olla lajimme edustaja juuri 2000-luvulla. Me voimme nähdä elinaikanamme todellisen arvomuutoksen.

Meidän suomalaisten tulee vaatia itseltämme enemmän. Olemme yksi maailman vauraimpia ja onnellisimpia maita. Meillä on varaa suoda tämä onni muille eläinlajeille, joiden kanssa olemme jakaneet nämä maat ja järvet koko olemassaolomme ajan. Suomen kokoisessa ja kehitystason maassa on mahdollista kehittää järjestelmä, jossa eläinten elämällä on itseisarvo, se sama jota vaadimme itsellemmekin. Minkä arvoinen on sinun elämäsi? Se on toiselle aivan yhtä arvokas.

Voisiko Sinuhen sanat, mihin ihminen vielä koskaan ei ollut katsonut, tulkita viisaudeksi, jonka voimme vain oppia heiltä, joiden kanssa emme puhu samaa kieltä? Viisaudeksi, jonka todelliseksi tekemistä olemme vasta alkaneet opetella.

Onko meistä tutkimaan itseämme toisten silmin?

Kimmo Ohtonen