Vietän kesäisin aikaa mökillä erään pikkukaupungin reunamilla. Perheemme kissajäsenille avautuu maailma, josta he talvisin voivat vain nähdä unia. Seurailemme yhdessä joutsenten, meriharakoiden, tukkasotkien, telkkien, västäräkkien, merihanhien, kuovien, töyhtöhyyppien, kirjosieppojen, kurkien, tiaisten, harakoiden, tikkojen, peippojen, rastaiden, pääskyjen, kottaraisten ja monilukuisten lokkien lastenkasvatuspuuhia. Minä kasvattelen toiveikkaasti perunaa, tomaattia ja papuja, kuten omat isovanhempani aikanaan kesäpaikassaan Helsingin laidalla.

Ikäni muualla asuneelle on nykyisen kesäkaupunkini irtokissojen määrä niin keskustakortteleissa, omakotitaloalueilla kuin huvilavyöhykkeellä tullut melkoisena järkytyksenä. Minun oli aiemmin vaikea ymmärtää, missä tassuttelevat ne kaikki arviolta 20 000 kissaa, jotka Suomessa hylätään joka vuosi. Nyttemmin uskon, että heitteille jätettyjä on vielä sitäkin enemmän.

Vapaasti kulkeva perhekissa, jota retkiltään palaavaksi odottaa koti, ruokalautanen ja lämmin syli tai peti, on epäilemättä onnellinen otus – ainakin siihen saakka kunnes eksyy väärän ihmisen tielle tai ruhjoutuu auton alle. Olen itse kodinperintönä tottunut ajattelemaan, ettei vastuullinen kissanhuoltaja koskaan laske suojattiaan vapaasti oman onnensa nojaan.

Miksi niin moni meistä suomalaisista kuitenkin edelleen tekee niin?

Kesykissa tuotiin nykyisen Suomen alueelle viimeistään rautakaudella, luultavasti vesiteitse. Viljelevien ja ruokatarpeita säilövien ihmisyhteisöjen näkökulmasta kissasta tuli nopeasti korvaamaton – aivan kuten oli tapahtunut tuhansia vuosia aiemmin Lähi-idässä, missä kissan ja ihmisen liitto sai alkunsa. Kesykissat yleistyivät meilläkin viljelykulttuurin vakiintumisen myötä. Tai toisinpäin: kumppanuus hiirten pyövelin kanssa mahdollisti ihmisen paikoilleen juurtumisen, keräily- ja viljelytuotteiden varastoimisen eli omaisuuden kerryttämisen ja siten myös kaupunkien synnyn.

Meidän omat esivanhempamme ovat siis satojen vuosien ajan selviytyneet talvesta toiseen, koska heidän kanssaan eli kissoja, joiden ansiosta ruoka aitoissa säilyi syömiskelpoisena. Valtaosalla meistä on juuret maanviljely-yhteiskunnassa – ja kokemus pihapiirissä vapaana liikuskelevasta, elintärkeää tehtäväänsä toimittelevasta kissasta – sukupolven tai parin päässä.

Tästä syystä en usko, että nykyinen kissakriisimme pohjimmiltaan selittyisi kissan ”vähäisellä arvostuksella”. Entä jos onkin niin, että jossakin syvällä meissä vielä kytee ymmärrys velasta, jota kannamme muinaisten viljalaariemme kaitsijoille? Jotkut meistä se saa kirjoittamaan oodeja sulokkaan pedon villille sielulle, toiset palvomaan internetin tassutähtiä ja kolmannet avautumaan netin karkuripalstoilla siitä, kuinka vapaana kulkeva, leikkaamaton hiirestäjä on ainoa aidosti onnellinen kissa.

Kesykissa on Suomessa luontaisen elinalueensa ulkopuolelle ihmisen levittämä ns. vieraslaji siinä missä lammas, nauta, minkki tai vaikkapa lupiini (ja tietysti ihminen itse). Jos kissa olisi kasvi, sitä sanottaisiin muinaistulokkaaksi ja kenties kiitettäisiin sen tuomaa monimuotoisuuslisää karuun pohjoiseen luontoon. Epäonnekseen kissa ei kuitenkaan ole kasvi vaan petoeläin, itsellinen toimija ja (esimerkiksi ihmisestä poiketen) aito metsästäjä, josta ei nykyään koeta olevan sanottavaa taloudellista hyötyä. Niinpä kissaan kohdistetaan myös vihapuhetta, joka normalisoituessaan on jo eräiden muiden lajien kohdalla johtanut silmittömään väkivaltaan ja laillistettuun eläinrääkkäykseen.

Vihapuheen takia kissoista koituvia ympäristöongelmia on äärimmäisen vaikea nostaa keskusteluun vaikeuttamatta itse kissojen tilannetta entisestään. Tämä selittänee, miksi moni eläinystävä mieluummin vaikenee tai sulkee silmänsä kissojen ympäristövaikutukselta kuin pyrkii suureen ääneen torjumaan sitä.

Koska käsillä kuitenkin on ekologinen hätätila, huoli myös kissojen aiheuttamasta uhasta luonnon monimuotoisuudelle on perusteltu. Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa tehtyjen sikäläisiä kissoja koskevien tutkimusten perusteella on arvioitu, että suomalaiskissat tappavat vähintään 2 miljoonaa lintua vuodessa, joten uhka ei ole aivan vähäinen. Esimerkiksi Skotlannissa vapaana kulkevat ja villiintyneet kesykissat uhkaavat eurooppalaisen metsäkissan tulevaisuutta lajina, ja eläimistöltään eristyneillä saarilla on yhteensä jo kolmisenkymmentä lintu-, nisäkäs- ja matelijalajia saateltu sukupuuttoon kesykissan hampaissa.

Kissaan liittyvät eläinsuojelu-, ympäristö- ja eläinoikeusongelmat ovat siinä mielessä kovin tyypillisiä, että ne pysyvät suurelta yleisöltä enimmäkseen piilossa. Se, joka ei tee käytännön kissansuojelutyötä, voi Suomessa elää koko elämänsä ymmärtämättä, mitä 20 000 hylättyä kissaa käytännössä tarkoittaa, tai miltä näyttää nälän, ruton, sisäsiittoisuuden ja hoivanpuutteen runtelema populaatiopentu, joka ei jaksa elää seuraavaan aamuun. Se, jonka oman pihan lintulaudalla siipiväki vielä mukavasti sirkuttelee ja keväisen aamulenkin varrellakin joku peippo niin kauniisti lauloi, ei välttämättä kykene sisäistämään tutkimustietoa elonkirjon romahduksesta tai tunnistamaan, että myös hänellä ja hänen rakkaillaan on osansa villieläinten ahdingossa. ”Eihän meidän Mikko lintuja jahtaa!”

Ja se, jolle kissa on ”vain eläin”, tulee tuskin koskaan miettineeksi, kuinka monitahoisia eettisiä kysymyksiä – jos kohta myös ainutlaatuisia iloja – ihmisen ja kissan kumppanuus tuo mukanaan.

Kissa saalistaa kukoistaakseen. Toisaalta ihmisen seuralaisena se on joutunut aseenkantajan rooliin ihmisen sodassa muuta luontoa vastaan. Koska eläineettisestä näkökulmasta myös villieläimillä on täysipainoinen oikeus tavoitella kukoistustaan ja elää rauhassa ihmisen (välilliseltäkin) vainolta, on kissa lajina hankala: se haastaa niin luonnonsuojelijaa kuin eetikkoa.

Mutta mökin pihalla lintuja vaaniva kissayksilö on yhtä vähän lajinsa kasvoton kuva kuin sinä tai minä pelkistymme omaan hirmuteoista ja ympäristökatastrofeista tunnettuun kädellislajiimme. Tuo tuossa ylempänä on naapurin Mikko*, tämä tässä meidän kuopuksemme Elsa.

Omat kissakumppanini ovat taustaltaan löytöeläimiä, niitä ylimääräisinä roskiin heitettyjä tai emonsa traagisesti menettäneitä pentuja, joille adoption ja siihen liittyvän sterilisaation vaihtoehtoja olisivat olleet hidas nääntyminen tai paleltuminen aivan liian pohjoisessa talvessa, kenties toistuvat raskaudet, pentujenmenetykset, kivuliaat kohtutulehdukset, tarttuvat sairaudet, tulehduskierteen puhkomat silmät, enemmän tai vähemmän väkivaltainen kuolema suurempien petojen suussa tai ihmisen käsissä, tai hyvässä lykyssä pitkä hiipuminen löytölän pienessä häkissä.

Silti kysyn itseltäni joka päivä, olisivatko kissani onnellisempia, jos heillä olisi vapaus tulla ja mennä, saalistaa, lisääntyä, hoivata jälkeläisiään ja päättää omista asioistaan.

Minua ja sitä sivilisaatiota, johon kasvoin, ei olisi olemassa ilman kesykissan ihmiselle tekemiä palveluksia. Onkin hyvin vaikeaa – ellei mahdotonta – oikeuttaa moraalisesti kestävällä tavalla se, että altistamme kissat esimerkiksi masennukselle sulkemalla heidät sisätiloihin, kajoamme heidän kehoihinsa peruuttamattomalla tavalla tai täytämme heidän lautasensa teurasjätteellä. Toisaalta on kiistatonta, ettei täkäläinen ilmasto ainakaan vielä tarjoa vapaalle kissalle hyvää elämää ja että ihmisperäinen teknologia vaarantaa kissahenkiä taukoamatta sielläkin, missä nälkä tai kylmä ei piinaa.

Ja kolmanneksi, vaikeimpana: yhteisen historiamme takia tulevaisuutta ilman tätä kumppanuutta on mahdotonta kuvitella, saati toivoa.

Miten siis turvataan yksilön oikeus hyvään elämään ja henkilökohtaiseen kukoistukseen, jos yksilön lajinmukainen käyttäytyminen tietyssä ympäristössä aiheuttaa kohtuutonta, laajamittaista ja vältettävissä olevaa kärsimystä muille?

Tämä on aito eettinen ongelma, johon tyhjentävää vastausta tuskin löytyy. Arvomaailmamme ja eläinsuhteemme vinoutumista kuitenkin kielii, jos kysymykseen reagoidaan eri tavoin riippuen siitä, puhummeko ihmis-, kissa-, lehmä- vai supikoirayksilöstä. Näitä vallitsevan eläinkuvamme ristiriitoja ja niistä kumpuavaa väkivaltaa kriittinen eläintutkimus pyrkii tekemään näkyväksi ja torjumaan.

Yhden kesän ajan, joskus 1950-luvun alussa, isovanhempieni vuokramökillä telmi läheiseltä maatilalta saatu kissanpentu. Kukaan ei tiedä, tai ei ole halunnut kertoa, mitä Pörrille tapahtui kun ihmisperhe kesän päättyessä muutti takaisin kaupunkiin, mutta minä arvaan kyllä.

Näen Pörrin jokaisessa kesäkaupunkini kulkijassa, jokaisessa löytölään asti selviytyneessä ja kaikissa niissä suomalaiskissoissa, joilta hyvän onnen lisäksi puuttui vastuunsa ymmärtävän huoltajan suoja kylmää, metsästäjän luotia tai auton puskuria vastaan. Jokaisen kohdalla toivon, että ylisukupolvinen taakka hellittäisi jo otteensa ja oppisimme näkemään pohjoiseen joutuneet kissamme yhtä tarvitsevina, hauraina ja kodistaan riippuvaisina yksilöinä kuin itsekin olemme.

* Nimi muutettu.

Liisa Kaski

Kirjoittaja on ihmisen eläinsuhteen historiaan perehtynyt folkloristi ja kreikan kielen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Birdlife Suomi 2019: Vapaana kulkevat kissat. Luettu 15.8.2019.
Driscoll et al. 2007: The Near Eastern Origin of Cat Domestication. Science, vol. 317: 5837.
Geigl, Eva-Maria & Grange, Thierry 2018: Of Cats and Men: Ancient DNA Reveals How the Cat Conquered the Ancient World. Paleogenomics. Genome-Scale Analysis of Ancient DNA (toim. C. Lindqvist & O. Rajora). Springer, Cham.
Keinänen, Minna & Nyman, Harri 2012: Kissojen Suomi. Katit historian poluilla. SKS, Helsinki.
Medina et al. 2011: A global review of the impacts of invasive cats on island endangered vertebrates. Global Change Biology, vol. 17: 11.
Ottoni et al. 2017: The palaeogenetics of cat dispersal in the ancient world. Nature Ecology & Evolution, vol. 1: 7.
Räsänen, Pinja 2019: Kissan käyttäytymiseen liittyvät ongelmat ja niiden hoitokeinot. Eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielma. Kliinisen hevos- ja pieneläinlääketieteen osasto, Farmakologian ja toksikologian oppiaine, Eläinlääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.
Sandøe et al. 2017: The burden of domestication: A representative study of welfare in privately owned cats in Denmark. Animal Welfare, vol. 26: 1.
SEY, Suomen Eläinsuojelu 2018: Suomessa on kissakriisi – avun tarpeessa vuosittain vähintään 20 000 kissaa. Tiedote 9.10.2018.
Telkänranta, Helena 2002: Matka kissan mieleen. Sanasilta, Kuggom.
Turunen, Seppo 2015: Valloittavat lajit. Tulokkaat ja vieraslajit tulimuurahaisista jättipalsamiin. Into, Helsinki.