Oletko kuullut, että supikoira levittää tauteja? Entä nähnyt, että koiria usutetaan valkoposkihanhien kimppuun? Siitä tuskin on kauaa kun luit jutun, jossa poliisi ampui kaupungissa harhailleen eläimen, vaikka eläin ei ollut tehnyt muuta kuin eksynyt väärälle alueelle. Meitä pelotellaan pedoilla ja tautien tartuttajilla. Joinain vuosina puhutaan susista, toisina hätäillään rottien takia. Tänä vuonna tähtäimessä ovat olleet ainakin villisiat, valkoposkihanhet, talitintit, naakat ja merimetsot. Merimetsojen ulosteiden kuolettamia puuhehtaareja on kauhisteltu, vaikka mittakaava on totaalisen toinen, kun puhutaan ihmisen suorittamista avohakkuista.  Muunlajisten ulosteet tuntuvat haittaavan ihmistä yhtä lailla maalla, merellä kuin kaupungissakin.

Eläin tuntuu olevan väärässä paikassa luodolla, väärässä paikassa kaupungissa, väärässä paikassa metsässä ja pahanteossa vilahtaessaan ihmisen pihalla. Ihmisen ja muiden eläinten kohtaaminen tarkoittaa Suomessa useimmiten syömistä, torjuntaa tai tappamista.

Jotkut kansalaiset ovat hävittäneet pesiä, jahdanneet, yliajaneet, loukuttaneet ja ampuneet lukemattomia erilajisia yksilöitä. Yhden lajin demonisointi johtaa laajempaan pelkoon, joka aiheuttaa tappo- ja torjuntakierteen: esimerkiksi espanjansiruetanapelon takia tuhotaan samannäköisiä ukko- ja metsäetanoita. Suomessa on todettu useita merimetsokolonioiden tuhoamisia. Lajin vainosta kärsivät myös muut saaristolinnut, sillä pesimäaikana luodolle nouseva ihminen aiheuttaa monien sorsalajien, tiirojen ja kahlaajien pesintöjen epäonnistumisen. Tuhovimmassaan ihminen ei loogisella ajattelulla loista.

Petoeläimet, kaupunkiin asettuneet eläimet ja lentävät eläimet tuntuvat uhmaavan ihmisen yksinvaltiutta kulkiessaan mielensä mukaan. Ne eivät suostu hyötyeläimen ja siten hallittavan eläimen kategoriaan vaan toimivat itsenäisesti. Myös nämä eläimet pitäisi nähdä ihmiskeskeisyyden katsantotavan ulkopuolelta. Perinteinen luonnonsuojelullinen näkökulma ei ole riittävä: eläimet eivät ole vain lajinsa edustajina toistensa kopioita, “kantaa” tai geenipankkeja. Ne pitäisi nähdä osana luontoa ja monimuotoisuutta tuntevina ja monenkirjavina yksilöinä, joilla on oma elämänsä ja tarve elintilaan. Luonnonsuojeluajattelu ei riitä: eläinoikeuksien perustan ymmärtäminen on yksilön merkityksellisyyden ymmärtämisessä. Maailma – myös Suomi – on meidän kaikkien, kaikenlajisten yksilöiden.

Media elää jatkuvasta konfliktinnälästä, käyttää asiantuntijoina metsästäjiä ja paisuttaa väärillä tiedoilla yksittäistapauksia ilmiöiksi. Tiettyjen lajien kohdalla halutaan rakentaa kuvaa hankalista tai vaarallisista eläimistä, joiden metsästystä ja tuhoamista voidaan perustella lehtijuttujen synnyttämillä mielikuvilla. Terveydensuojelu, vieraslajeihin liittyvä lainsäädäntö ja taloudelliset intressit kietoutuvat puheissa sekasotkuksi. Eläimiä torjutaan tautien levittämisen pelon takia, eläimen ominaisuuksien takia, ulosteen takia ja rahan takia. Miksi vihaa ei pystytä perkaamaan? Mistä näin torjuva eläinkäsitys ja eläinviha kumpuavat?

Ihminen kategorisoi muita eläimiä tarpeidensa ja mieltymystensä mukaan esimerkiksi lemmikeiksi, terapiaeläimiksi, haitta- ja tuhoeläimiksi. Me tuskin koskaan pääsemme kokonaan vapaiksi luokittelun tarpeesta, mutta lainsäädäntöä ja ajatusmaailmaa voimme muuttaa vähemmän tuhoavaksi ja leimaavaksi.

ELÄINTUOTANNON OSUUS KONFLIKTIEN TUOTTAJANA

Monien ihmis–eläin-konfliktien juurisyy on eläintuotannossa. Susien kerrotaan aiheuttavan taloudellisia vahinkoja poronhoitajille ja lampureille. Merimetsojen väitetään verottavan kalansaaliita. Valkoposkihanhet syövät rehupeltojen antimia. Maidontuottajat yrittävät saada korvauksia, kun talitintit ovat nokkineet lehmien vetimiä. Kaikissa näissä on kyse siitä, että ihminen käyttää moninaisilla tavoilla itsekkäästi sekä kasvatettuja että luonnonvaraisia eläimiä omaksi hyödykseen. Kyse ei siis ole oikeastaan ihmis–eläin-konflikteista vaan eläimiä hyödyntävän ihmiskuvan ja kesyttämättömien eläinten välisestä resurssinjaosta. On tärkeää huomata, että ihminen ei ole yhtä kuin eläintuotantoa kannattava ihminen: haitat eivät kosketa kaikkia, ja haitat eivät useinkaan kosketa suoraan itse ihmistä vaan hänen omaisuuttaan tai talouttaan.

Ihminen on aiheuttanut valtaosan maailman ongelmista, mitä tulee tilan käyttöön, rakentamisen vaikutuksiin, metsien tuhoon ja peltojen monokulttuurisuuteen. Ihminen on rakentanut kaupungit täyteen, pilkkonut maaseudut, pirstonut elinympäristöt ja typistänyt metsät hyödykkeiksi. Kaikesta ympäristötuhoa koskevasta uutisoinnista ja tutkimustiedosta huolimatta arkipäiväinen keskustelu ihmisten ja muiden eläinten välisistä konflikteista keskittyy paljolti eläinhaittoihin ja muunlajisten tuhoamiseen.

MEDIAN VASTUU VIHAMYLLYNÄ

Aivan ensimmäiseksi media pitäisi vastuuttaa käsittelemään vieraslajeja, kaupungissa harhailevia yksilöitä ja konfliktitilanteita asiantuntemuksella ja liennyttävällä otteella. Media luo väkivallaksi äityvää konkreettista vihaa. Se päästää metsästäjät juttujen asiantuntijoiksi ja kirjoittaa kritiikittä kohuotsikoita. Median tulisi todella vakavasti tarkastella panostaan ihmisten ja muiden eläinten välisten konfliktien sytyttämiseen, paisutteluun ja ylläpitoon. Näkökulma on todella usein paitsi ihmiskeskeinen myös talouskeskeinen ja eläintuotantomyönteinen.

Mediassa on uutisoitu Espoon kaupungin hakeneen lupaa ELY-keskukselta valkoposkihanhien häätämiseen koirien avulla puistoalueilta. Kun uutiset onnistuneista häätämisistä levisivät, moni yksityishenkilö ajatteli tekevänsä yhteisölle palveluksen häätämällä valkoposkihanhia koirien avulla. Valkoposkihanhen häiritseminen ja tappaminen on laitonta. Median levittämä valkoposkihanhivihan värittämä informaatio antaa kuitenkin ymmärtää, että toiminta on sallittua tai suotavaa. Olisi hyvä muistaa, että ihmisen levittäytyessä yhä laajemmalle eläinten luontaiset elinympäristöt kaventuvat, jolloin eläimet ovat pakotettuja siirtymään ihmisten hallitsemille alueille.

Kasveihin liittyvä vieraslajiretoriikka on sotkeutunut myös eläinaiheiden käsittelyyn: vieraslajien ”hävittämiselle” ja ”poistamiselle” löytyy tukea. Huolimaton kasveihin liittyvä vieraslajipuhe luo maaperää myös eläinten ”kitkemisen” aatteelle. Median edustajilla on valta johdatella konflikteihin ja lajivihaan liittyvää retoriikkaa. Esimerkiksi merimetso kuuluu Itämeren alueen alkuperäiseen pesimälinnustoon. Mediassa sitä kuvataan ryöstökalastajaksi ja häikäilemättömäksi reviirin valtaajaksi, joka ”paskoo ympäriinsä”. Eläimet ovat läsnä maailmassa, myös ihmisen hyödyntämillä ja rakentamilla alueilla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on radikaali toteamus: myös muut kuin ihmiset ovat olemassa ainutkertaisessa elämässään. Kaikkia yksilöitä voi arvostaa omina yksilöinään pitämättä heistä. Median edustajilla soisi olevan enemmän asiantuntemusta ja rohkeutta haastaa tappamisen normalisointi.

TAPPAMISESTA RINNAKKAIN ELÄMISEEN

Millaisia konkreettisia ratkaisuja ihmis–eläin-konflikteihin on kehitelty ja voisi kehitellä? Pohdinnoissa päästäisiin jo erittäin pitkälle käyttämällä kahta pääperiaatetta: Ensimmäinen periaate olisi se, että tappaminen ei ole koskaan ensimmäinen eikä hyväksyttävä ratkaisu. Toinen periaate olisi se, että ratkaisua etsittäessä näkökulmassa on oltava eläinkeskeisyyttä. Tällä hetkellä keskustelu keskittyy lähes ainoastaan torjuntakeinojen käyttöön ja tehokkuuteen tai tehottomuuteen sekä tappamisen määrään. Tappamisen ja pelottelun sijaan pitäisi kartoittaa erilaisia keinoja: tuoksuihin ja tilankäyttöön perustuvaa estämistä, eläimelle haitatonta karkottamista, muualle houkuttelua, alueiden rajaamista, tilan tarjoamista, eläinten tai ihmistoiminnan siirtämistä, odottamista ja sietämistä.

Kohuihin ja vihaan perustuvan lietsonnan sijaan tarvitsemme riippumatonta tutkimusta. Kantojen laskemisen ja korvausten toimittamisen lisäksi tarvitaan eläinnäkökulmaa; esimerkiksi villisikojen pannoittaminen arfikkalaisen sikaruton takia on ihmis- ja talouskeskeistä tutkimusta. Sikaruton osalta pahin skenaario olisi se, että sen ilmestyminen johtaisi sianlihan tuotannon ja sianlihatuotteiden viennin lopettamiseen. Tämä olisi tuotannossa pidettävien sikojen tulevaisuuden kannalta loistouutinen, mutta ihmiskeskeiset ja euronkiiltoiset linssit päässämme emme kykene selkeään ajatteluun.

Mikäli kaupunkilaiset haluavat hanhettomia puistoja ja lokittomia toreja, ajattelun täytyy laajentua häätämisestä tilojen järkevään suunnitteluun. Kaupungit on suunniteltava myös muiden eläinten ehdoilla. Ihminen ei voi edellyttää, että muunlajiset noudattavat kaikkialla ihmisen tahtoa. Jatkuvan torjunnan ja intressiristiriitojen sijaan kaupunkisuunnittelua ja aluepolitiikkaa pitäisi tehdä siten kuin päättävissä pöydissä olisi mukana muunlajisia edustajia. Rotat, pulut ja lokit ovat osa kaupunkiympäristöä ihmisten haluista riippumatta.

Puutarhoja ja pihoja voisi suunnitella siten, että esimerkiksi peurojen vierailut vihannesmaille estettäisiin vaikkapa umpipihoja mukaillen. Savupiiput voi verkottaa, mikäli naakkoja ei halua piippuunsa pesimään. Muita ratkaisuja erilaisiin konfliktitilanteisiin ovat esimerkiksi erilliset lintupellot, puistojen muokkaaminen ihmistoimintaan ja muille eläimille sallittuihin alueisiin, petojen suojelu ja eläintuotannon vähentäminen.

Erityiset lintujen ruokintaan suunnitellut lintupellot eivät ole Suomessa uusi keksintö. Ne ovat kokeiluissa osoittautuneet tehokkaiksi tavoiksi minimoida lintujen aiheuttamia satovahinkoja. Lintupeltojen perusidea on se, että ihminen erilaisilla pelotteilla ohjaa lintuparvet pois ei-toivotuilta alueilta linnuille tarkoitettuun ruokailupaikkaan. Pelkkä pelotteiden käyttö ei pitkällä tähtäimellä toimi, sillä jos vaihtoehtoista paikkaa ei ole saatavilla, linnut palaavat uudelleen ruokailemaan paikkaan, josta ne kerran säikäytettiin pois. Muuttoreitit ovat osa lintujen kulttuuriperinnettä, ja niiden pakottaminen pois vakioalueiltaan ja reiteiltään ei ole hyväksyttävää.

Ensi kerralla kun kohtaat rannalla valkoposkihanhen tai kaupungissa pulun, yritä unohtaa luokittelevat kategoriat. Yritä nähdä yksilö lauman, lajin tai kategorian sijaan. Yksilö, joka on arvokas itsessään. Katso häntä.

Tiina Ollila

Kirjoittaja on suomen kielen maisteri, joka on kiinnostunut inhimillisyydestä, eläimyydestä ja kirjainten mahdista.

Sanna Hagelberg

Kirjoittaja on teologian ja uskonnontutkimuksen kandidaatti, joka tekee vapaaehtoistyötä loukkaantuneiden luonnonvaraisten eläinten parissa.

Kuvat: Tinja Räisänen